perjantai 16. elokuuta 2019

Atte Arvostaa: Once Upon A Time in... Hollywood

Minulla on...ristiriitainen suhde ohjaaja Quentin Tarantinon työhön. Päinvastoin kuin lähes kaikki muut filmihullut (Tommi, jos luet tätä, tiedän kyllä), minulle Tarantino ei ole ikinä maistunut ihan niin hyvin. Pidän Inglorious Bastardsista, Jackie Brownista ja Pulp Fictionista, mutta oikeastaan voisin sanoa että kunnioitan Tarantinon työn jälkeä enemmän kuin välttämättä pidän siitä. Nyt pääsen vihdoinkin arvostelemaan uunituoretta Tarantinoa, ja kuten aina ennenkin, kyseessä on jokseenkin mielipiteitä jakava teos.

Once Upon A Time In... Hollywood



Elokuva: Western- cowboysarjan päätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on uransa loppusuoralla. Tämän tuki ja turva on stunt-mies Cliff Booth (Brad Pitt), jota Dalton elättää maksamalla tälle kuskina toimimisesta ja stunttihommista. Toisaalla, näyttelijä Sharon Tate (Margot Robbie) nauttii urastaan ja elämästään miehensä Roman Polanskin (Rafal Zawierucha) kanssa- on Hollywoodin kulta-aika, vuosi on 1969.



Once Upont A Time In Hollywood on herättänyt jo paljon keskustelua kahden hyvin tietin kohtauksen ja valinnan vuoksi, ja ei mikään ihme. Aihepiiri, ihmiset joita käsitellään ja niiden reflektio todellisuuteen on jotain minkä kanssa Tarantino on paininut aiemminkin. Once Upon A Time In Hollywood on ehkä empaattisin ja persoonallisin Tarantinon leffoista, joka vaatii katsojaltaan perustitetoja Hollywoodin 1950-60 luvun tähdistä, ilmapiiristä ja "Mansonin perheeseen" liittyvistä tapahtumista. Sen tunnelma rakentuu näiden faktojen päälle, ja vaikka Once Upon A Time In Hollywood onkin Tarantinolaista fantasiaa, pohjautuu se tosiasioihin.



Rick Dalton ja Cliff Booth ovat molemmat uransa loppupuolella olevia veteraaneja. Dalton on vanha tv- cowboy, joka niin monen muun tv-tähden tapaan ei pystynyt tekemään kokonaisvaltaista siirtymistä filmitähdeksi (ainakaan Hollywoodissa) ja on nyt näyttelemässä konnan rooleja Green Hornetin kaltaisissa televisiosarjoissa, kunnes hän haihtuu ikuisuuteen. Booth puolestaan on tehnyt uraansa Daltonin stunttimiehenä, ja samalla päässyt tämän kautta kiinni hieman makeampaan elämään. Huhut (joita elokuva ei vahvista tai kumoa) tämän vaimon kuoleman ympärillä tekevät hänestä kuitenkin osittain hylkiön Hollywoodissa, ja vain kaikki työt mitä hän voi saada tulevat Daltonin kautta. Elokuva tekee kuitenkin selväksi sen, miten kaukana Dalton ja Booth lopulta ovat toisistaan, Daltonin puhuessa siitä kuinka asunnon omistaminen Hollywoodista tekee hänestä osan sitä, Boothin ajaessa asuntovaunulleen drive-in teatterin takapihalla.



Kolmas tähti leffassa on Margot Robbie Sharon Tatena, näyttelijänä joka tunnetaan suurelti vain tämän elämän traagisesta lopusta. Once Upon A Time In Hollywood on kuitenkin kiinnostunut Sharonista enemmän henkilönä kuin tapahtumana, ja Robbie tuo tämän esille upeasti; hänen ilonsa nähdessään nimensä elokuvateatterin parrasvaloissa, Playboy Mansionin allasjuhlissa tai katsoessaan The Wrecking Crew'ta, katsojien nauttiessa hänen roolisuorituksestaan. Once Upon A Time In Hollywood haluaa muistaa Sharon Taten ihmisenä, muistuttaen naisesta joka eli, kuorsasi sängyssä ja rakasti lukemista, kenties tuoden Taten muistoa paremmin esiin nuoremmille sukupolville.



Näiden kolmen varaan rakentuu elokuvan temaattinen selkäranka; Rick Dalton on vanha Hollywood-legenda, joka on muuttumassa merkityksettömäksi nuorempien tähtien ja muuttuvan Hollywoodin käsissä, ja tämän keskustelu nuoren lapsitähti Trudin (Julia Butler) kanssa on kenties leffan tähtihetkiä, jossa Tarantinon persoona näkyy vahvimmiten lävitse. Tarantinon työ ja identiteetti lähes kulminoituu Daltonin itkiessä roskakirjallisuuden äärellä, löytäen siitä samaistuttavia teemoja. Sharon Taten edustama ideaalinen, optimistinen 1960-luvun Hollywood on vielä täydessä höökissä, ja Cliff Boothin kautta mukaan astuu myös Spahnin ranchia asuttavat mysteeriset hipit, jotka mukanaan tuovat lähes aikapommia muistuttavan kuoleman varjon Taten edustaman idealismin ja kirkkauden ylle. Tarantinon Hollywood on iloa ja juhlaa, tai ainakin tämä satuversio siitä on. Tarkoitan sitä että elokuvan nimi on "olipa kerran" Hollywoodissa, vedoten klassiseen satukirjan aloituskaavaan.



Ongelma tämän vision ja idean kanssa on se, että Tarantino vetää oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia mukaan satuunsa. Eniten puhetta herättänyt kohtaus on lyhyt muistelu siitä, kuinka kerran Cliff Booth ja Green Hornet- sarjan nuori kakkostähti Bruce Lee (Mike Moh) ottivat yhteen, Leen saaden yhden iskun sisään ja Cliffin heittäen Leen autoa päin sen jälkeen. Keskustelu siitä miten Leetä esitetään elokuvassa on herättänyt paljon kritiikkiä, mukaanlukien Leen tytär Shannon Lee on kritisoinut sitä miten Leetä esitetään komedisena uhoajana, ja tätä ei kieltämättä voinut olla ajattelematta salissa jossa ihmiset nauroivat Leen puhetavalle ja tyylille. Tarantino kiillottaa paljon Hollywoodin julkikuvaa ja antaa positiivista imagoa jopa Roman vitun Polanskille, mutta ei voinut tehdä samaa Bruce Leelle- miehelle, joka teki kolminkertaisesti enemmän töitä kuin yksikään elokuvan valkoisista tähdistä päästäkseen samalle tasolle. Once Upon A Time In Hollywoodin Hollywood on ehkä satua ja Cliff Boothin taitojen osoitus välttämätöntä alustusta myöhempää varten, mutta pitikö se tehdä Bruce Leen muiston kustannuksella?

Myös; tämä on todella, todella valkoinen leffa.

Eli mitä Once Upon A Time In Hollywood lopulta on- nostalginen muistelu Hollywoodista juuri ennen sen synkkiä aikoja ja Tarantinon pohdiskelu oman uransa relevanttiudesta muuttuvassa viihdemaailmassa, vai vain valkoisia tähtiä glorisoiva keski-iän kriisi jolla Tarantino voi taputella itseään ja omia suosikkejaan selkään? En tiedä, en todellakaan tiedä. Once Upon A Time In Hollywood on hidas, tunnelmallinen elokuva joka elää hyvin kullatussa Hollywoodissa, jossa Tarantino pitää mestarillisesti tunnelmaaa yllä muistuttaen tasaisin väliajoin Mansonin perheen olemassaolosta. Henkilökohtaisesti, olen nähnyt aivan tarpeeksi Hollywoodia ihannoivia elokuvia että jaksaisin imeytyä Tarantinon kauniiseen satuun täysin mukaan, mutta osalle tämä voi varmasti olla upea kokemus. En täysin jäänyt Once Upon A Time In Hollywoodin lumoihin, mutta taas jälleen jään arvostamaan näyttelijöiden (DiCaprio ja Pitt uransa parhaan matskun ääressä, kuten myös Robbie) työtä ja Tarantinon taitoa jännityksen ja tunnelman luojana.

Atte T

PS. Hipit on perseestä ja Tarantino on samoilla linjoilla, joten siitä plussa.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Assassination Nation- verkkovihan kauhu

Vuonna 1692 Salemissa, nykyisessä Massachussetsin osavaltiossa, hysteria ja pelko levisi puritaanien parissa, kun pastori Samuel Parrisin lapset saivat kohtauksen, joka todettiin noituuden aiheuttamaksi. 14 naista ja 6 miestä epäiltiin noituuden harjoittamisesta, perusteina ollen joko heidän käytöksensä, epäaktiivinen kirkossa käynti sekä ihon väri. Nyt maailmankuulussa Salemin Noitavainossa 25 ihmistä tapettiin hirttämällä, ja vastaavia noitaoikeudenkäyntejä järjestettiin muualla Yhdysvalloissa, johtaen useiden ihmisen- suurilta osin naisten ja rodullistettujen- kuolemaan.

Ja saatatte nyt miettiä, miksi minä puhun jostain yli neljäsataa vuotta vanhasta asiasta. Palataan siihen kohta. Nyt puhutaan kuitenkin jostain ihan muusta nimittäin....

1. Sam Levinson- kauhua vanhemmille?




Sam Levinson on nimi joka on muutamassa vuodessa noussut esiin kahden pintapuolisesti erilaisen, mutta lopulta hyvin samanlaisen projektin myötä. Aloitetaan siitä josta useampi teistä on kuullut HBO:n mainonnan ja sarjan saaman huomion takia. Euphoria on 2019 ilmestynyt TV- sarja, joka kertoo nuorista high school-oppilaista ja heidän ongelmistaan seksin, väkivallan ja riippuvuuden kanssa. Euphorian päähenkilö on Rue (Zendaya), huumeriippuvaisuudesta kärsivä ja masentunut nuori joka tutustuu uuteen oppilaaseen Julesiin (Hunter Schafer) jonka kanssa hän muodostaan jonkinlaisen aidon ihmissuhteen. Sarjan parhaat osat pyörivät Ruen riippuvuuden ja siitä parantumisen, Julesin ja Ruen ystävyyden kehittymisen ja heidän kasvunsa ympärillä. Heidän ympärillään kaikki kuohuu; väkivaltaisen maskuliinisuuden kiteytymä Nate Jacobs (Jacob Elordi) koittaa alfauros- käytöksellä peitellä omaa seksuaalisuuttaan, tämän myrkyllisen suhteen Maddyyn (Alexa Demie) tuhoten ihmisten elämiä samalla. Euphoria on raskas show katsottavaksi, sillä se ei kaihda pois Ruen riippuvuuden rumemmista puolista, seksistä tai välillä todella, todella karusta väkivallasta. Mutta tällä rankkuudella on kuitenkin pointtinsa.



Euphoria on rajua katsottavaa, mutta tällä rajuudella koitetaan sanoa jotain. Se ei ole moraalipaniikkia vanhemmille, jotka kauhuissaan seuraavat mitä heidän teininsä tekevät juhlissa ja aikuisten silmien alla. Vaikka sosiaalinen media, doxaus ja muut verkon tuomat vaarat ovat esillä, ei some-kritiikki ole sarjan keskeinen aihe. Pohjimmiltaan Euphoria kertoo Ruesta ja Julesista, virheistä joita he tekevät ja niiden kanssa elämisestä. Se kertoo seksuaalisuudesta, ja kuinka tämän perusteella toisia on helppo lokeroida ja tuomita olemaan jotain. Euphoriassa on vähän kaikkea kaikille- some, seksuaalisuus, mielenterveysasiat, toksinen maskuliinisuus, väkivaltaiset parisuhteet sekä sosiologiset tekijät jotka vaikuttavat kasvuun ja kasvuympäristöön. Euphoria on erittäin mainio sarja, mutta tämä kaikki sarjassa tekee siitä hieman täyden ja välillä sekavan seurata- fokus Ruen ja Julesin kasvuun on se mitä toivon 2. kaudelta.



Euphoriaa katsoessa mietin alati, että missä kohtaa tämä uransa alkuvaiheilla oleva ohjaaja on kehittänyt näin vahvan visuaalisen ilmeen ja tyylin? Vastaus löytyi hänen aiemmasta tuotoksestaan, joka tuntuu melkein samaan aikaan harjoittelulta Euphoriaa varten että myös omalla tavallaan eheämmältä ja fokukseltaan tarkemmalta tuotokselta. Tämän päivän varsinainen aiheemme on vuoden 2018 nukutuimpia elokuvia yhdessä Mandyn, Upgraden ja Sorry to Bother You;n kanssa....

2. Assassination Nation- "maze first, ask question later."



Assassination Nation on Levinsonin toinen ohjaus (esikoisohjaus oli Another Happy Day vuodelta 2011) ja kuuluu tiukasti samaan kategoriaan BlacKkKlansmanin kanssa, ollessa erittäin vihainen elokuva. Assassination Nation kertoo Lilysta (Odessa Young), Sarahista (Suki Waterhouse), Bexistä (Hari Nef) ja Emistä (Abra), neljästä teinistä jotka asuvat ja käyvät koulua Salemin kaupungissa. Mysteerinen hakkeri alkaa hiljalleen hyökkämään Salemin asukkaiden kimppuun, paljastaen näiden puhelinten ja tietokoneiden sisällöt jokaista dick pickiä, rietasta viestiä ja salattua asiaa myöten kaikkien nähtäville. Aluksi nelikkoa ei juuri asia kiinnosta- pormestari Bartlettin konservatiivisuus ja anti-LGBTQ- näkemykset eivät takaa Bexiltä sympatioita, vaikka Lilyä tämä trendi alkaa ahdistamaan. Pian nämä hyökkäykset kohdistuvat puoliin Salemin asukkaista, ja yleinen hysteria valtaa kaupungin kaikkien salaisuuksien paljastuessa- mukaanlukien Lilyn flirttailu naapurinsa Nick Mathersin (Joel McHale) kanssa sekä Bexin yhden yön suhde jalkapalloilija Diamondin (Danny Ramirez) kanssa, jota Diamon oli pyytänyt salailemaan Bexin transsukupuolisuuden takia. Salem sekoaa lopullisesti, ja Lily ja muut ovat pian tähtäimessä- kirjaimellisesti.



Kuten Euphoria, Assassination Nation käsittelee myös seksuaalisuutta, internetin vaaroja ja naisten asemaa, mutta se keskittää tämän kaiken yhteen isompaan teemaan; empatian puutteeseen. Tämä empatian puute on se mikä näkyy elokuvassa alusta loppuun asti. Empatian puute antaa hakkerille valtaa auttaa kenenkä tahansa pilaamisessa ja tuhoamisessa. Sam Levinson on sanonut, että Assassination Nationin suuri ja iso paha ei ole internet, vaan empation puute, jota internet vain amplifoi- on helppoa olla tunteeton ruudun takaa, on helppo tuomita ja syyttää ja solvata ruudun takaa. Kun kaikkien salaisuudet paljastetaan, on Salemin ratkaisu verhota itsensä uudestaan, ja etsiä syyllisiä tähän paljastettuun haureuteen ja "moraaliseen rappioon". Syyttävä sormi osoittaa, kuten aina, kohti niitä jotka eivät mahdu yksinkertaisiin sukupuolimalleihin.



Maaliskuussa 2018 kirjailija Laurie Penny kirjoitti: "Internet ei vihaa naisia, ihmiset vihaavat naisia. Internet tekee siitä vain helpompaa." Tämä idea näkyy Assassination Nationissa todella vahvasti. Seksi on valtataistelu ja yksipuolinen saavutus, Lilyn flirttailu ja seksuaalinen rohkeus ajaa hänet lopulta kadulla konservatiivisten vanhempien heittäessä hänet ulos ja Bexin transsukupuolisuus koetaan uhkana homo-ja transfobisten urheilijaääliöiden toimesta. Viha naisia ja poikkeuksellista naiseutta kohtaan myrkyttää koko yhteiskunnan. Yhteiskunnan, joka on koulutettu ajattelemaan paljastavia vaatteita pitäviä naisia "lutkina", joka ajattelee alastomuutta välittömästi seksuaalisena asiana ja jonka mielestä pukeutuminen ja sinut oleminen seksuaalisuutensa kanssa on sama asia kuin valmius seksiin. Kuten Lily sanoo, on Salemissa kolmenlaisia asukkaita. Muutama hyvä mies ja nainen, kourallinen sadistisia hirviöitä ja ihmismassa joka on täysin valmis heilahtamaan jompaan kumpaan suuntaan, kuten vaikkapa ottamaan osaa väkivaltaiseen ihmisjoukkoon.



3. "Be an angel. Be an princess. Be a whore". 



Kuten aiemmin viittasin, Levinsonilla on Euphoriassa ja Assassination Nationissa selkeä tyyli ja estetiikka, joka varsinkin Assassination Nationissa näyttäytyy myös kannanottona. Elokuvan alussa tulee kirjaimellisesti ryöppy sisältövaroituksia; väkivalta, seksi, transfobia, homofobia, miesten herkät egot sekä male gaze, miehinen katse. Male Gaze viittaa feministi-kriitikko Laura Mulveyn lanseeraamaan termiin, jolla tarkoitetaan sitä miten naisia kuvataan visuaalisessa mediassa heteroseksuaalien miesten näkökulmasta seksuaalisina objekteina. Ja aluksi Assassination Nation vaikuttaa oppikirja-tapaukselta, mutta tämän takia Levinson mainosti tätä puolta jo elokuvan alussa. Edellisessä kappaleessa viittasin väärään näkemykseen siitä, että naisten pukeutuminen paljastavasti on olemassa vain miehiä varten. Lily, Bexi, Sarah ja Emi pukeutuvat välillä paljastavasti, mutta Levinsonin kameran kuvatessa heitä kehystys huutaa aina myös "heidän kehonsa, heidän vaattensa, heidän valintansa". Assassination Nation ei tuomitse heitä heidän vaatetuksensa tai kehojensa takia, vaan tukee heidän vapauttaan valita.




Video-esseessä Dear Stephenie Meyer, Lindsay Ellis kommentoi että "meidän kulttuurimme hieman vihaa teinityttöjä; vihaamme heidän pinnallisuuttaan, vihaamme heidän musiikkiaan ja kaikkea muuta mistä he pitävät." Tämän huomaa helposti nykypäivänä verkossa (keskustelu Ed Sheeranin keikan ympärillä twitterissä oli juuri tätä) ja varsinkin keskustelussa mediasta joka kuvaa teinien elämää. Heidän ongelmiaan pidetään turhanpäiväisinä verratuna oikeisiin ongelmiin, varsinkin jos kyse on parisuhteeseen liittyvistä asioista. Mutta kuten Lady Birdissä titulaarinen päähenkilö asian ilmaisee, "Other things can be sad too." Assassination Nation on vajaa kaksituntinen oppitunti empatiassa teinityttöjen moderneja ongelmia kohtaan, ja nostaa esiin miten internet ja välittömän, ikuisen viestinnän aikakautena heidän tekojaan ja valintojaan syynätään entistä tarkemmin. Tämä ei ole mitenkään sulava idea, ja vaikka tätä voisi kutsua alateksuaaliseksi teemaksi, menee Assassination Nation viimeisen puolen tunnin aikana sellaisille urille että alateksti tuntuu liian sulavalta ilmaisulta.



Kun kaaos valtaa Salemin, ja ihmiset käyvät toistensa kurkkuihin kiinni paljastettujen viestien ja salaisuuksien myötä, piiloutuvat kaikki oikeassa elämässä anonymiteetin naamioiden taakse. Naamioiden takaa he hyökkäävät kenenkä tahansa kimppuun, jonka he kokevat rikkovan "Salemin hyvien ihmisten" rauhan ja "saastuttavan" heidän puhtaan elämänsä. Tämä tekopyhyys ja naisvihan yhdistelmä johtaa lopulta väkivaltaan. Jokainen on vihollinen; yli-innokkaat poliisit, naapurin miehet ja limaiset huutelijat, joista jokainen on voi olla tappaja. Assassination Nationin kauhutrilleri-lopetus on karmiva, sillä sen hyökkäysten kohteet ovat käytännössä vielä lapsia- teinejä, joiden pahin synti oli olla oma itsensä. Perättömät syytökset johtavat kuolemaan, ja Lilyllä, Bexillä, Sarahilla ja Emillä on vain yksi vaihtoehto; taistella tai kuolla.



Assassination Nation on elokuva empatian puuttesta, misogyniasta sekä myös loppua kohden symbolinen paraabeli naisiin kohdistuvasta verkkovihasta. Elokuvan erittäin tyylitellyssä lopussa, Lily pitää puheen joka kiteyttää elokuvan kasaan:

"As for being a whore, a homewrecker, immoral? Sure. It doesn't hold a fucking candle to your righteousness. That's the real sickness here, your righteousness and hypocrisy. It's the simple fact that you can't live by the rules you set, yet you still pretend. This is your world. You built this. If it's too strict, tear it the fuck down. But don't look at me. Don't take your hate out on me, I just got here. And I have no clue where to go, because, from the moment I arrived, all I was ever given were orders. "Smile. Open up. Cross your legs. Spread your pussy. Speak softer. Scream louder. Be quiet. Be confident. Be interesting. Don't be so difficult. Be strong. Be an angel. Be a whore. Be a princess. Be anything you want to be. Even the the President of the United States of America. Just kidding." You still want to kill me? Stab me? Rape me? Shoot me? Let's go. Rally your fucking crew. Grab your guns and hide behind your masks. You want to do this in real life now? Give it your best shot. Because you've prepared me my whole life for this. You may kill me, but you can't kill us all."



Levinson siirtää alussa vain verkossa esiintyneen vihapuheen ja solvauksen, sen mille poliisit ja FBI "eivä't voineet tehdä mitään", oikeaan maailmaan, kuten sillä on tapana oikeastikkin käydä. Huutelut muuttuvat uhkauksiksi, uhkaukset murhan yrityksiksi ja lopulta puhtaaksi väkivallaksi. Assassination Nation on  sotahuuto, kutsu barrikadeille verkkovihaa ja kaikkea sitä mistä se ponnistaa vastaan. Assassination Nation näyttää suoraan mistä tämä paha lähtee; naisvihasta, joka pesii verkon kuvalaudoilla, toksisesta maskuliinisuudesta joka saa voimaa patriarkaatista ja myrkyllisestä naisten kehonkuvan markkinoinnista jossa traditionaalinen kauneus on samaan aikaan normi, mutta jotain josta myös rankaistaan. Assassination Nation on kauhuelokuva kaikesta tästä, loputtoman vihainen elokuva joka kuuluu Ingrid Goes Westin ja Searchingin kanssa parhaisiin internetiä ja sosiaalista mediaa kuvaaviin elokuviin. Jopa suuri motivaatio kaiken takaa on kolkon kauhea, joka samalla kuvastaa hyvin todellisuutta, jonka monet ovat kuulleet liiankin monta kertaa.

"For the lulz."

Atte T





perjantai 5. heinäkuuta 2019

Atte Arvostaa: Stranger Things 3

En ole tehnyt arvioita Netflixin erinomaisen Stranger Things- sarjan aiemmista tuotantokausista. Kaksi vuotta sitten, kun edellinen kausi (Stranger Things 2) tuli kirjoitin sarjan muuttumisesta ja tavasta miten se käytti popkulttuuria välikätenä tarinankerronassa, mutta se ei ollut varsinainen arvio. Nyt kolmannen kauden kohdalla haluan kuitenkin laittaa arviota tiskiin, sillä Stranger Things on mielenkiintoinen sarja ja mielipiteitä jakavan 2. kauden jälkeen Stranger Things 3 on varmasti monille kauan ja jännityksellä odotettu sarja.

Stranger Things 3



Sarja: Kesä 1985, ja Hawkins valmistautuu itsenäisyyspäivän viettoon. 13- vuotiaat Mike (Finn Wolfhard) ja Eleven (Millie Bobby Brown) ovat parisuhteen onnessa, seriffi Jim Hopperin (David Harbour) pitäen tätä liian nopeana etenemisenä, hakien neuvoa Joyce Byersilta (Winona Ryder). Kesä kuitenkin katkeaa vanhan kauhun palatessa; mitä ne haluavat Hawkinsin kaupungista, ja miten Steven (Joe Keery) ja Dustinin (Gaten Matarazzo) paikallistamat venäläiset soluttautujat liittyvät tähän?



Vuoden parin tauko kausien välissä oli 100% oikea veto, ja toivon että kun Stranger Things 4 pamahtaa netflixiin, on taas muutama vuosi vierähtänyt, sekä oikeassa ajassa että maailman sisällä. Stranger Things on kasvanut sarjana, ja kolmas kausi on ehkä sarjan paras; samaan aikaan hauskin ja samaan aikaan myös ehkä synkin, ja tämä balanssi on loistava. Stranger Things 3 on se kesä-blockbuster televisiosarjan muodossa, mutta sellainen hyvällä tavalla vanhanaikainen ja fiksusti tehty blockbuster, jossa toiminnalla on tarkoitus, hirviöt ovat muutakin kuin vain hirviöitä ja hahmot ovat  se syy miksi katsojana olen liimautunut ruudun ääreen.



Tämän sarjan hahmokaarti on suhteellisen iso, ja Stranger Things 3 tekee fiksusti pilkkoessaan porukan varhaisessa vaiheessa omiin ryhmiinsä ja seuraten näiden ryhmien matkaa yhdessä kohti loppua. Eleven saa viettää vihdoin yhteistä aikaa Maxinen (Sadie Sink) kanssa ja heidän seikkailunsa yhdessä on juuri sitä sisältöä jota olen Elevenille toivonut, ja tämän kiista hieman ylihuolehtivan Miken kanssa toimii myös, muistuttaen hyvin siitä että nämä hahmot ovat kasvaneet teini-ikään. Tiedeleirillä ollut ja ystävistään hieman erkaantunut Dustin ja jäätelökauppiaaksi jumittunut Steve toimivat yhä loistavana tiiminä, ja heidän remmiinsä liittyvä Robin (Maya Hawke, Uma Thurmanin ja Ethan Hawken tytär wow) tuo uuden ja kaivatun lisäulottuvuuden sarjaan. Nämä lapset ja nuoret ovat todella hyviä, mutta sarjan raskaassa sarjassa painivat yhä Millie Bobby Brown ja David Harbour, jotka saavat kantaakseen kauden henkisesti raskaimmat taakat, ja Harbourin Hopperista muovautuu kesän tykättävin toimintatähti. 



Toisaalla, Nancy Wheeler (Natalia Dyer) ja Jonathan Byers (Charlie Heaton) ovat päätyneet harjoittelijoiksi paikallislehden toimitukseen, jossa hiljanen ja myötäilevä Jonathan puurtaa rauhassa, mutta kunnianhimoinen Nancy on jutun jäljillä, joka johtaa heidät molemmat ongelmiin. Maxien kanssa seurusteleva Lucas (Caleb McLaughlin) auttaa Mikeä Elevenin ongelmien kanssa ja Maxin väkivaltainen isoveli Billy (Dacre Montgomery) nauttii allasvahdin suosiosta, kunnes hänkin ajautuu painajaisten maailmaan. Ainoa joka jäi mielestäni hieman sivuraiteille oli Will Byers (Noah Schnapp); Will kahden aikaisemman tuotantokauden myötä on osittain menettänyt lapsuuttaan, eikä ole siinä mielessä kiireessä kasvaa muiden kanssa, ja tätä esitetään alussa todella hyvin, mutta tarinan edetessä hänen roolinsa on olla yhä enemmän hirviöhavaitsin, mikä on sääli. Noah Schnapp on erinomainen roolissaan, ja jälleen sarja otti yhden askeleen lähemmäs Will Byersin subtekstuaalista seksuaalisuutta, sanoen melkein ääneen sen mikä hänen yllään leijuu. 



Maailmankuva jota Stranger Things on kuvannut ensimmäisestä kaudesta lähtien on ollut puhdasta 1980-luku nostalgiaa. Minä en tietenkään itse omaa sellaista 90-luvun lapsena, mutta se ei varsinaisesti haittaa, päinvastoin; Stranger Things on monin puolin 1980-luku popkulttuurisena muistona, ilman tuon aikakauden rumuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Toki Nancy kohtaa työpaikallaan aikakauden kuvauksella ominaista seksismiä (joka ei varsinaisesti ole kadonnut mihinkään) mutta rasismi ja homofobia eivät juuri näy sarjassa, mikä Hawkinsin pikkukaupungin asemaan nähden tuntuu suloisen kuvitteelliselta. Ei, Stranger Things muodostuu sitäkin enemmän tunnistettavista palikoista popkulttuurista, hirviöiden ollessa edellisillä kausilla joko Se, Painajainen Elm Streetillä tai Aliens- leffojen sekä Stephen Kingin valittujen teosten estetiikan ja tyylin omaavia, Elevenin ottaessa vaikutteita sekä E.T:ltä että Firestarterilta. Tällä kertaa viittaukset esitetään alussa suoraan Day of the Deadin muodossa, mutta myös Thing- "Se" Jostakin, vanha klassikko Dungeons & Dragons ja Ruumiinryöstäjät näkyvät Dufferin veljesten ja Shawn Levyn kynäilemässä tarinassa. Samoin vanha kunnon Neuvostoliitto on kuvioissa mukana, mutta enemmän Red Dawnin ja Rocky 4:än pahiksina kuin oikeana valtiona, mikä, noh, oli hieman kiusallisen vanhanaikaista mutta toisaalta sopi tähän muistikuvaan aikakaudesta aika hyvin.

God bless you Cary Elwes
Tämä aikakauden muistaminen sen kulttuurituotteiden kautta on toisaalta iso syy miksi Stranger Things on niin suosittu; se on tapa muistaa jotain mennyttä aikaa positiivisesti, omien hyvien muistojen kautta jotka liittyvät näihin. Kyse ei ole kuitenkaan mistään Ready Player One- tason ontosta nostalgiakalastelusta. Stranger Things 3 on vetävä sen hyvien hahmojen, jännittävän mysteerin ja raskaiden tunteellisten panosten takia. Stranger Things 3:en katselu tuntui paluulta vanhojen ystävien luokse, ja nämä hahmot ovat pääsyy miksi tämä tarina on minulle niin rakas ja tärkeä. Tähän yhdistetyt teemat traumoista, korruptiosta sekä nuoruuden ja sen keveyden taakse jättämisestä tekevät Stranger Things 3:sta vähintään ensimmäisen kauden veroisen tarinan, jonka katsoin yhdellä istumalla läpi. Sillä on myös varmasti paras päätösjakso jonka olen nähnyt pitkään aikaan, sarjasta riippumatta, ja ajatus siitä että joudun odottamaan taas pari vuotta että pääsen näiden hahmojen pariin uudestaan tuntui murskaavan pitkältä. Minä todella pidin Stranger Things 3:sta; se oli hauska kuin mikä, täynnä juuri oikeanlaista teini-iän draamaa ja tunteilua, visuaalisesti ja elokuvallisesti se on kekseliäämpi ja kauniimpi ja mukana todella kauhistuttavia hetkiä täynnä jännitystä ja korkeita panoksia. Se on, kuten alussa sanoin, kesän blockbuster- leffa pakattuna Netflixin napakkaan 8 jakson pakettiin, jossa ei juuri turhaa ilmaa ollut. Jos 2. kauden jälkeen jäit arvelemaan sarjan tulevaisuutta, huoli pois- Stranger Things 3 on yhtä iloa.

Atte T


"Yksi kesä voi muuttaa kaiken" getting little on the nose here Duffers 

torstai 4. heinäkuuta 2019

Atte Arvostaa: Spider-Man: Far From Home

Jos minä olisin saanut päättää, niin Avengers: Endgamen jälkeen oltaisiin pidetty ainakin vuoden paussi Marvel Cinematic Universe- elokuvien kanssa. Mutta toisaalta sitten olisin joutunut odottamaan jatkoa Spider-Man: Homecomingille vuoden pidempään, ja nyt elokuvan nähtyäni, en todellakaan enään toivo vuoden taukoa.


Spider-Man: Far From Home 



Elokuva: Kahdeksan kuukautta on kulunut siitä, kun Kostajat palauttivat maailman kadonneet ihmiset takaisin. Peter Parker (Tom Holland) kaipaa lomaa, ja Midtownin ylä-asteen tiedematka eurooppaan tulee juuri sopivaan kohtaan. Rentoutuminen saa kuitenkin jäädä, sillä luonnovoimaiset Elementaalit tekevät tuhoaan ympäri maailmaa, ja Hämähäkkimies kutsutaan auttamaan uutta sankaria nimeltä Mysterio (Jake Gyllenhaal) pelastamaan maailman tuholta.



Tämän vuoden supersankaritarjonnan viimeinen kattaus, sekä niin sanotun Infinity Sagan päätöselokuva Far From Home on samalla myös yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä supersankarileffoista. Spider-Man: Far From Home ei ole ihan yhtä maanläheinen ja pieni mittakaavaltaan kuin Homecoming, mutta paikkaa näitä erinomaisilla hahmoilla ja hyvällä twistillä jonka, kyllä, sarjisfanit voivat arvata ja useat jo tietävät, mutta sitä ei silti kannata pilata keneltään muulta etukäteen. Kuitenkin, jotta voin puhua siitä MIKÄ elokuvassa toimi parhaiten, täytyy minun koskea tähän "twistiin". Jos et tiedä mistä puhun ja haluat säilyä pimennossa, niin kiteytetysti; Holland on loistava, toiminta on upeaa, tarina on hyvä päätös myös suuremmalle MCU- metatarinalle ja Jake Gyllenhaal varastaa shown. Menkää katsomaan , on hyvä. 



Tom Holland on minun suosikki Peter Parkerini sarjakuvien ulkopuolelta, ja yksi syy tähän on se, että hän todellakin tuntuu teini-ikäiseltä eikä aikuiselta näyttelemässä teiniä. Tämän teini-iän mukana tulee epävarmuus, virheet ja nolous joka sopii Peter Parkerille erinomaisesti. Post- Endgame maailmassa jää Peterin täytettäväksi isot kengät, sillä Rautamiehen, Kapun ja Mustan Lesken kuoleman (joita Midtownin uutiset muistaa 480 kuvasuhteen voimalla) ja muiden Kostajien eläköitymisen jälkeen on Hämähäkkimies siirtynyt kohti eturiviä vauhdilla, johon Peter ei ole vielä valmis. Samalla Peterin tunteet MJ:tä (maaginen Zendaya) kohtaan astuvat edemmäs, ja Hollandin ja Zendayan välinen kemia on käsinkosketeltavaa. Peterin ikuinen impostorisyndrooma on hyvin samaistuttava osa häntä, ja tämän palloilu kolmen isä-hahmon välillä hakien oikeita neuvoja kertoo paljon siitä miten hämmentyneessä tilassa Peter on tässä uudessa maailmassa. 



 Olin niin iloinen, kun Peterin koulun kautta esitetyt sivuhahmot pidettiin ulkomaillakin mukana remissä; Jacob Batalon on yhä parasta ja tämän kesäromanssi Betty Brantin (Angourie Ricen) kanssa oli todella hauska kontrastissa Peterin ja MJ:n kyvyttömyyteen sanoa tai edetä mihinkään. Peterin opettajat hra Harrington ( Freaks & Geeks MVP Martin Starr) ja hra Dell (JB Smoove) pitävät epätoivoisesti kasassa Midtownin energisia nuoria, ja Tony Revolorin Flash Thompson on yhä rakastettavan niljakas nilkki, mutta jota Far From Home ei jätä täysin empatian ulkopuolelle (hänen viimeinen kohtauksensa elokuvassa on pieni esimerkki tästä, ja kertoo nopeasti PALJON hänen hahmostaan). Peterin nuori ystäväpiiri on parasta mitä MCU:n Hämähäkkimies-elokuvat ovat tehneet, ja Far From Home asetti näitä suhteita varmemmin paikoilleen tulevaisuutta varten.



Ja sitten on Quentin Beck, alias Mysterio. Quentin on toisesta ulottuuvudesta tullut supersankari, joka koittaa pelastaa maan tuhoutumiselta. Mutta uskokaapa tai älkää, ehdin leffan aikana hetkeksi unohtamaan Mysterion sarjis-aseman, ja tarinan twisti toimi sen takia niin hyvin- osittain erinomaisen alustuksen, osittain Jake Gyllenhaalin näyttelijätaidon ja tykättävyyden takia. Gyllenhaal on loistava niin sankarin roolissa Mysteriona kuin enigmaattisena Beckinä. Ai niin, ja Mysterion kautta saadaan Doctor Strange- tason illuusio-toimintakohtaus joka taianomainen, joka on pelkän visuaali-spektaakkelin lisäksi myös hyvin hahmopohjainen, ottaen kaiken irti Mysterion tarinalle antamista mahdollisuuksista. Sillä oli painoa joka tuntui, ja jota en osannut odottaa vaikka Mysterion kanssa tämä oli odotettavissa.

Seriously, Top 5 Best Scenes in MCU


Far From Homessa datalouhinta ja valeuutiset käyvät esiintymässä teemoissa, mikä Mysterion huomioon ottaen ei liene yllättävää, mutta nämä eivät ole kovin syvällisesti esillä (tosin minua alkoi hieman kiinnostamaan miksi Tony Starkilla on tappajadrooneja kiertoradalla säilössä). Isommat teemat ovat, kuten aina, psykologisella tasolla Peterin pohtiessa Tonyn hänelle jättämää perintöä Beckin kannibalisoidessa sitä oman legendansa kasvattamiseen, hinnalla mikä hyvänsä. Peterin tarina on luottamus omiin vaistoihinsa muihin takertumisen sijaan, ja tämä päättyy hyvin tyydyttävään ja upeaan kohtaukseen. Far From Home aloittaa ja lopettaa keskustelun siitä, ketkä voisivat ikinä täyttää alkuperäisten Kostajien saappaat tai ketkä voisivat olla heidän arvoisiaan, mikä on oikea tapa lopettaa Infinity Saga ennen uutta aikakautta. Siltikin, tämä on yhä Hämähäkkimiehen tarina ja se tuntuu juuri siltä oikealla tavalla, ja en malta odottaa mihin tämä tarina menee tämän (sekä lopputekstien aikaisen kohtauksen) jälkeen. Kaiken kaikkiaan, Spider-Man: Far From Home on oikein toimiva supersankari-pätkä, jossa jälleen hahmot ja heidän psykologiansa vie tarinaa eteenpäin ja kuten viimeksikin, pahis toimii todella hyvin. Ottakaa siis kesäpäivästä kaikki irti ja ottakaa Far From Homesta koppi. 

Atte T


Muita spoilereita!


PS. Onko tämä paras lopputekstien välinen kohtaus MCU:n historiassa? Mahdollisesti. Se teki kaksi asiaa todella, todella oikein;
- Mysterion viimeinen isku on juuri sellainen kuin pitikin, ja tekee seuraavasta elokuvasta aivan uudenlaisen Hämähäkkimies- elokuvan...
- ... ja ratkaisu J. Jonah Jamesonin näyttelijän valintaan J.K Simmonsin ikonisen roolisuorituksen jälkeen on ilmiselvä; miksi vaihtaa pois parhaasta mahdollisesta valinnasta? 

Oh, I missed you, JJ.

PPS.....kuinka kauan Nick Fury on ollut skrulli?



perjantai 28. kesäkuuta 2019

Kuinka kerrot Dungeons & Dragonsin tarinan?

On 2000-luvun alkupuoli, joko 2002 tai 2003. Kaverini oli saanut aiemmin syntymäpäivälahjaksi Warhammer Fantasy Battles- pelin aloituspaketin. Myöhemmin, saman kaverin luona minä ja veljeni perehdytettiin roolipelien maailmaan. Keski-Maa Roolipeli. Sen takana oli mainoksia muista peleistä. Roolimestari. Cyberpunk... ja Advanced Dungeons & Dragons

Roolipelit ovat nykyään taas iso juttu. Tarkemmin sanottuna, Dungeons & Dragons on iso juttu. Ei vaadi paljoa että joku tietäisi nykyään pelin nimen jotain kautta. 2010-luvun yksi suurista medialäpimurroista on Dungeons & Dragonsin nousu pelimarkkinoiden ykköseksi, sekä sen imagon valtavirtaistuminen. Tämän takana on sekä pelin 5. laitoksen helppo lähestyttävyys, mutta enneminkin on kyse siitä ketkä ovat peliä pelanneet. Livepelit, eli twitch- suoratoisto sivuston kautta lähetettävät livenä pelattavat roolipelisessiot, ovat tuoneet pelit julkisen tilan näyttämölle. Critical Role, Acquisitions Incorporated, Adventure Zone ja monet muut, joissa alati kaikenkattavan nörttikulttuurin julkkikset pelaavat roolipelejä kameran edessä, ovat toimineet lähtölaukauksena monien harrastukselle. Dungeons & Dragonsin ja Avalon Hillin osastojohtaja Nathan Stewart kommentoi tätä vuonna 2017 tehdyssä The Vergen haastattelussa; "Puolet niistä jotka aloittavat harrastuksen nykyään ovat aluksi katsoneet muiden pelaamista verkossa." 




Nykyaikana harva asia saa elää vain yhdessä mediassa, vaan ne laajentuvat toisille aloille. Dungeons & Dragonsin uusi suosio on poikinut myös uusia sarjakuvia, kirjoja ja pelejä. Merkittävä esimerkki tämän vertikaalisen integraation suosiosta on aiemmin mainitun Critical Role- livepelin Kickstarter- kampanja, jolla oli tarkoitus rahoittaa 22 minuutin The Legend of Vox Machina Animated Special. Kickstarter oli kuitenkin järkyttävä huippumenestys, keräten 11, 3 miljoonaa dollaria, ollen menestyneine TV- ja elokuva-aiheinen Kickstarter-projekti ikinä. Ja kuten arvata saattaa, myös elokuvateollisuus on hiljaa alkanut kiinnostua tästä kaikesta. Paramount Pictures on ilmoittanut, että vuonna 2021 uusi Dungeons & Dragons- elokuva saapuu teattereihin. Kuka sen ohjaa, ketä siinä on päätähtinä- nämä ovat vielä hämärän peitossa, mutta sadat tuhannet, jopa miljoonat, tunsivat sekä iloa että epäilystä samaan aikaan...sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta.

Selvennys: Kun kirjoitan D&D- muodossa, puhun pelistä, kun kirjoitan kursiivissa Dungeons & Dragons, puhun elokuvasta. Käytän myös D&D- termiä hieman kattoterminä roolipelaamiselle. 

1. Mr. Gygax Goes To Hollywood


On vuosi 2004. Olen katsonut Taru Sormusten Herrasta- elokuvat niin monta kertaa, että osaan jo varmasti dialoginkin ulkoa. Olen pelannut sekä Warhammeria että Keski-Maa Roolipelia enemmän kun jaksan muistaa enään. Sormusten Herrasta on minulle tärkein elokuva maailmassa, ja Keski-Maa Roolipelin pelaaminen on tapa päästä maailmaan sisälle. Taistelut örkkien ja hiisien kanssa muodostivat ison osan tästä. Parasta oli vain luoda hahmoja pelaamista varten, joista en muista enään mitään. 

1980-luvun kuluessa, TSR (silloinen D&D:n julkaisija ja omistaja) oli kokenut kovia. Takana oli Yhdysvaltojen Satanic Panic- huuman aiheuttamat kolhut imagoon ja tuottojen hiljainen tippuminen vuosikymmenen alun räjähdymäisen kasvun jälkeen. 1983 Gary Gygax, pelin luoja ja TSR:än johtaja, lähti Hollywoodiin kokeilemaan onneaan Dungeons & Dragons- elokuvan suhteen. Vuotta aiemmin oli ensi-iltansa saanut Rona Jaffen samannimiseen kirjaan perustuva Mazes and Monsters, joka ei antanut roolipeleistä mairittelevaa kuvaa (kyseessä oli, jännästi, myös Tom Hanksin ensimmäinen päärooli). Gygax ja käsikirjoittaja James Goldman työstivät käsikirjoitusta elokuvalle, mutta Goldmanin tietämättömyys pelistä ja Gygaxin rautainen ote omasta hengentuotteestaan johti siihen, että tarina ei ikinä saavuttanut teattereita. Käsikirjoitus kuulemma kertoi teineistä, jotka oudon taikuuden avulla päätyvät fantasiamaailmaan, jossa vanha ja viisas mentorihahmo johtaisi heitä seikkailuihin. Samana vuonna hyvin samanlainen tarina kuitenkin näki päivänvalon CBS- kanavalla.



Dungeons & Dragons The Animated Series oli ensimmäinen virallinen yritys kääntää D&D:n tarina toiseen mediamuotoon. Sarja kertoi lapsista, jotka päätyvät pelin maailmaan, jossa he tapaavat viisaan mentorihahmon nimeltä Dungeon Master, joka antaa lapsille taika-esineitä jotka auttavat heitä matkallaan takaisin kotiin. Hank the Ranger, Eric the Cavalier, Diana the Acrobat, Presto the Magician, Sheila the Thief ja Bobby the Barbarian- sekä ärsyttävä eläin-sidekick Yksisarvinen Uni- seikkailivat fantasiamaailmassa ratkaisten Dungeon Masterin arvoituksia ja taistellen pahuutta vastaan. Sarja oli hyvin perinteinen aikakautensa lasten animaatiosarja; kömpelöitä moraaliopetuksia, hyvin halpa animaatiolaatu ja stereotyyppiset hahmot. Sarjaa tuli 3 tuotantokauden verran, ja poiki huomattavan tuoteperheen ja antoi pitkäksi ajaksi suurelle yleisölle vahvan kuvan siitä, millainen peli oli- lapsellinen. Gygax jätti Hollywoodin 1985, kun tuli selväksi että hänen unelmansa Dungeons & Dragons- elokuvasta oli jumissa hyvin varhaisessa alkutuotannossa ikuisesti. Elävä kuva pakoili peliä vielä 15 vuoden ajan, mutta lisenssiä piti saada markkinoille. Parin vuoden päästä tulisi muutama innovaatio lukitsemaan D&D:n tulevaisuuden.

Jos joku sanoo että "80-luvulla animaatiosarjat oli parempia kuin nykyään" niin hän valehtelee

2. Unhoitetetut Valtakunnat.  

2008. Olen lukiossa, ja pelaamme yhden uuden pelaajan kanssa pelin Dungeons & Dragonsia, vuosien tauon jälkeen. Veljeni kertoo uudesta roolipelistä, Pathfinderista. Seuraavana vuonna aloitamme keväällä ensimmäisen Pathfinder- roolipelikampanjamme. Pelasin Kraven-nimistä soturia, joka halusi löytää kadonneen siskonsa, jota kuitenkin vaivasi aggressio-ongelmat ja ahneus. 

Vuonna 1982, TSR:än lisensointipäällikkö Andy Levinson määritteli D&D- lisenssituotteille kaksi päämäärää jotka niiden piti saavuttaa:

1. Tuotteen pitää tutustuttaa lapsia pelin hahmoihin ja pelikonsepteihin

2. Sen pitää antaa takaisin jotain pelille itsessään.

Tämä näkyi lisensseissä usein yksipuolisesti; tuotteet esittelivät peliä ja sen ideaa, kuten aiemmin mainittu animaatiosarja, mutta harvoin antoi mitään konkreettista pelille takaisin. Samaan aikaan kun Gygax touhusi Hollywoodissa, studion sisällä kirjoittajat koittivat keksiä uusia ideoita. Laura ja Tracy Hickman, kaksi TSR:än työntekijää, olivat luoneet fantasiamaailman jossa he pelaaja-ystäviensä kanssa pelasivat D&D:tä. Maailmaa hallitsivat lohikäärmeet, ja tarina oli sidottu tapahtumamaailmaan ja sen historiaan. TSR piti ideasta, ja Hickman kirjoitti ensimmäisen moduulin, Dragons of Despair, joka julkaistiin 1984. TSR halusi yhä luoda tuotesarjan, joka toisi uusia harrastajia ja tuottaisi sisältöä pelille, ja sai sen Hickmanin ja TSR:ällä editorina toimivalta Margaret Weisin avulla. Ensimmäinen seikkailumaailmaan perustuva romaani, ja myös ensimmäinen D&D- romaani, julkaistiin samana vuonna. Kirjan nimi oli Syyshämärän Lohikäärmeet, ja se aloitti Dragonlance- kirjasarjan. Dragonlance- tuoteperheeseen kuului kirjoja, sarjakuvia, lautapelejä, taidekirjoja, seikkailumoduuleja sekä surullisen kuuluisa animaatioelokuva vuodelta 2008, jota edes Kiefer Sutherland ja Lucy Lawless eivät voineet pelastaa.

Larry Elmore-estetiikka:


Tämä formaatti- luo maailma ja sitten sisältöä siihen pelimoduulien, kirjojen ja muiden rinnakkaistuotteiden muodossa- tulisi olemaan TSR:än taktiikka vuosikymmenen vaihtuessa toiseksi. Yksi näistä maailmoista oli Ed Greenwoodin fantasiamaailma Faerun, eli niin sanottu Forgotten Realms. Forgotten Realmsista tuli pelin suurimpia rahasampoja, ja sen perustaksi luotiin useita kirjasarjoja. Tunnetuin ja menestynein näistä on R. A. Salvatoren kynäilemä eeppos Drizzt Do'Urdenista, pimentohaltiasta joka on jättänyt julman kulttuurinsa taakseen. Jäätuulen Laakso- trilogia (1988-1990) aloitti lähes 30 kirjaa kattavan tuotesarjan, joka on muodostanut peliin tehtyjen lähdekirjojen kanssa pohjan TSR:än suosituimmalle fantasiamaailmalle. Tämä fantasiamaailma oli myös näyttämö D&D- sarjakuville, jotka Drizztin tarinoiden tapaan kertoivat sankariporukan vaiheista Faerunissa. DC Comicsin julkaisemat sarjakuvat vaihtelivat laadussaan, mutta Jeff Grubbin Forgotten Realms- sarjakuva on kenties tähän päivään mennessä paras pelistä tehty sarjakuva, yhdistäen fantasiaseikkailua ja värikkäitä hahmoja oikeisiin, painaviin teemoihin kuten krooniseen sairauteen, riippuvuuteen ja anteeksiantoon ja käsitteli näitä arvokkuudella.




3. Dungeons & Dragons- Good Bad Movie

2011, ja kolmas Pathfinder- kampanjamme on käynnissä. Hahmoni on hulluuden partaalla heiluva traumatisoitunut velho, mielessäni myös homoseksuaali, mutta jota en uskalla pelissä tuoda mitenkään esille. Myöhemmät hahmoideani kantavat vastaavanlaisia teemoja ja synkkiä taustatarinoita- yhteiskunnan ja perheen ulkopuolisuus, halua näyttää kykynsä ja potentiaalinsa. 2012, alan yhä enemmän pelatessani luomaan itse tarinoita. Alan myös suunnittelemaan omia seikkailujani, miettien juonia ja käänteitä. Katson paljon elokuvia ja luen sarjakuvia, imien vaikutteita.

TSR:än kurssi ei kuitenkaan kestänyt, ja 1990-luku oli viimeinen luku heidän tarinassaan. 1994 he myivät yksinoikeudellisen lisenssin tehdä Dungeons & Dragons- elokuvan Sweetpea Entertainment- studiolle, jonka perustaja Courtney Solomon oli kiinnostunut tekemään spefi-sarjoja ja MMORPG- pelejä. Solomon oli tuolloin 23- vuotias, ja ei ollut ohjannut yhtään elokuvaa aikaisemmin. Hän halusi itse toimia vain tuottajana, ja muun muassa James Cameron oli kiinnostunut elokuvan ohjaamisesta. TSR oli kuitenkin vaikea yhteistyökumppani, ja myöhemmin kun Wizards of the Coast- pelifirma osti TSR:än ja myös hallinan lisenssistä, ei ongelmat loppuneet. Lopulta Courtney pakotettiin ohjaamaan elokuva itse, käyttäen myöskin vanhempaa käsikirjoitusta joka oli enemmän emäfirman mieleen. Lopputulos on tuttu monille roolipeli-ja elokuvafaneille. Dungeons & Dragons, ensimmäinen D&D- leffa, julkaistiin vuonna 2000.

This is no Game


Kortit pöydälle: Dungeons & Dragons on elokuva jota rakastan syvästi. Se on yhdessä Batman & Robinin kanssa minun The Room; niin huono että se lentää jo takaisin kohta hyvää kaikessa hönttiydessään ja hauskuudessaan. Paljon tästä rakkaudesta pyörii Jeremy Ironsin näyttelemän pääpahis Profionin ympärillä. Irons kuulemma otti roolin vastaan koska tarvitsi rahaa linnansa kunnostamiseen, ja lopputuloksena on maailman yliampuvin rooli jonka viihdearvo on mennyt katostakin jo läpi. Kun ottaa huomioon elokuvan kivuliaan matkan valkokankaalle ja Solomonin kokemattomuuden ohjaajana, niin siinä on useita kohtauksia jotka näyttävät hyvältä ja toimivaa ihmisdraamaa. Mutta tarinana se on geneerinen fantasiaseikkailu, jossa pelastetaan maailma pahalta, ja yksikään tarinan hahmoista (paitsi Profionin kakkosmies Damodar (Bruce Payne)) ei juurikaan omaa yhtä ulottuvuutta enempää, jääden ohuen ohuiksi arkkityypeiksi. Siinä on lohikäärme, siinä on luolasto, mutta ei mitään mikä tekee D&D:stä sen mitä se on.

Mutta Profion. Profion on parasta.

This man has Academy Award for Best Actor AND IT SHOWS


Dungeons & Dragons oli yksi vuoden huonoimmista elokuvista, ja koristaa useita "Maailman Huonoin Elokuva"- listoja (mikä, taas jälleen, tuntuu hieman epäreilulta elokuvan taustan tuntien) ja vuotta myöhemmin julkaistu Taru Sormusten Herrasta: Sormusten Ritarit pyyhki sen unohduksiin kokonaan. Sormusten Ritarit on yhä yksi parhaimmista elokuvista jonka olen ikinä nähnyt, ja kenties paras fantasiaelokuva mitä on koskaan tehty. On ironista että sen julkaisu ei kuitenkaan auttanut lainkaan D&D:tä nousemaan esiin mahdollisuutena. 2005 julkaistiin suoraan televisiolevitykseen tullut jatko-osa Wrath of the Dragon God, ja 2012 The Book of Vile Darkness, jotka olivat marginaalisesti parempia mutta samalla aivan yhtä kamalia kalkkunoita, ilman ensimmäisen elokuvan viihdearvoa. D&D eli tänä aikana sarjakuvissa ja romaaneissa, sekä videopeleissä, jotka nekin olivat kokeneet kulta-aikansa vuosituhannen vaihteen ympärillä kunnes World of Warcraft valtasi videoroolipelimarkkinat.     


Wrath of the Dragon God (2005)



4. Game For Those Who Seek To Leave Their World Behind

2016, ja olen pelaajana kaverini johtamassa kampanjassa. Hahmoni, iso mutta vielä nuori örkkisoturi Roskva, muuttuu oudon kirouksen myötä haltiaksi. Shokin laannuttua Roskva nauttii joka hetkestä haltiana; hän on siro, ketterä ja konventionaalisen kaunis, sopien paremmin sivistyneiden ihmisten joukkoon, joka on hahmon unelma. Lopulta hän valitsee kuitenkin muuttua takaisin örkiksi, luottaen siihen että hän voi teoillaan sopeutua muiden joukkoon paremmin, omana itsenään.  

Hasbron omistuksessa oleva Wizards of the Coast jatkoi sarjakuvien ja kirjojen parissa. Kun 5. laitos pelistä saapui markkinoille, alkoi sarjakuvan tehotyömies Jim Zub kirjoittamaan IDW- kustantamolle D&D- sarjakuvia, jotka kertoivat Baldur's Gate- pelisarjasta tutun memeettisen sankarin Minscin seikkailuista Faerunissa. Samalla Zub kirjoitti myös Marvelin erinomaista Champions- sarjakuvaa, jossa eräässä arcissa ilmesty uusi paradigma D&D- tarinankerrontaan, joka kuitenkin nojasi ensimmäiseen merkittävään D&D- adaptaatioon. Voltron: Legendary Defenderin jaksossa Monsters & Mana paladiinit pelaavat samannimistä roolipeliä, joka auttaa heitä ratkaisemaan ongelman oikeassa maailmassa. She-Ra: Princesses of Power- sarjassa sankarit käyttävät pöytäroolipeliä käydäkseen läpi skenaarioita jolle he voisivat voittaa vastustajansa ja Amazing World of Gumballissa Gumballin isä istuttaa riitelevän perheensä pöydän ääreen, jotta he osaisivat toimia yhdessä taas. Jim Zub yhdisti voimansa fantasiakirjailija Patrick Rothfussin kanssa Rick & Morty vs Dungeons & Dragons- sarjakuvassa, jossa Rick, Morty ja muut Smithin perheen jäsenet pelaavat D&D.tä, paljasten pelin eri puolia ja keskittyen eri tapoihin nauttia pelistä. Nämä 20- minuuttiset jatkot ja sarjakuvat omasivat jotain, mitä aiemmilla D&D- adaptaatioilla ei ollut: fokus pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen.



Hei. Muistattekos elokuvan nimeltä Jumanji?




Jumanji on vuonna 1995 ilmestynyt Joe Johnstonin seikkailuelokuva, jossa taikavoimainen lautapeli Jumanji on vanginnut Alan Parrishin (Robin Williams) vuosikymmeniksi sen sisälle. Pelin löydyttyä ja uusien pelaajien jatkaessa Alanin peliä, vapautuu hän Jumanjista ja kamppailu pelin voittamiseksi voi jatkua. Samalla Alan koittaa ratkoa omia ongelmiaan ja muuttua ihmisenä. Jumanji itsessään ei juuri sisällä merkittäviä rinnakkaisuuksia D&D:n kanssa. Sen jatko-osa, Jumanji: Welcome to the Jungle, on lähempänä tätä. Siinä joukko nuoria ilmeytyy nyt videopeli-formaatissa olevan Jumanjin sisälle, jossa he siirtyvät videopelihahmojen ruumiisiin ja elokuva keskittyy paljon nuorten päähenkilöiden henkiseen kasvuun näiden hahmojen ja Jumanjissa tapahtuvien seikkailujen kautta. Jumanji: Welcome to the Jungle on tähän päivään paras D&D- elokuva joka ei kuitenkaan ole D&D- elokuva.



Palataan takaisin alkuun, ja aiemmin puhuttuihin supersuosittuihin livepeleihin. Critical Role- livepeli sijoittuu pelinjohtaja Matthew Mercerin ja pelaajien luomassa fantasiamaailmassa nimeltä Exandria. Mutta maailma itsessään ja sen yksityiskohdat eivät ole tärkeitä katsojille, vaan pelaajien- ja sitä kautta hahmojen- valinnat pelimaailmassa. Kun tulevan Dungeons & Dragons- elokuvan tekijät tulevat varmasti katsomaan kohti D&D:n uuden suosion syitä, voivat he poimia livepeleistä hyviä oppeja; tarina rakennetaan hahmojen valintojen ympärille, hahmokasvu ja konfliktit ovat pääasia ja isot taistelut ovat toissijaisia. Värikkäitä maailmoja, lohikäärmeitä ja muita fantasiatropeja on sitten sielä seassa. Tällä tavalla voi saada ihan pätevän fantasiaelokuvan kasaan. Mutta se ei silti olisi varsinaisesti D&D- elokuva. Se olisi Exandria-elokuva, tai Forgotten Realms- elokuva, tai Dragonlance- elokuva. Tämä ei kuitenkaan peilaa kuin Wizards of the Coastin omistamien IP:den maailmaa.

Ja koska Critical Role Animated Special on jo tulossa, why bother with even that?


5. Eli tehkää siitä Jumanji

2019. Samoina aikoina kun loin D&D- peliin omaa fantasiamaailmaani, sain käsiini Kieron Gillenin uuden sarjakuvan nimeltä Die 1: A Fantasy Heartbreaker. Se on sarjakuva roolipelaajista, jotka joutuvat jumiin fantasiamaailmaan jonka he loivat lapsina yhdessä.  Yksi pelaajista, Ash, muuttuu pelaamakseen naishahmoksi, mutta sarjakuva ei esitä sitä komediana. Ash on kuin kala vedessä, nauttien siitä. Myöhemmin sarjakuvasta julkaistaan myös roolipeli, joka käsittelee pelaajan, pelihahmon ja pelin välisiä suhteita, katarsista ja sitä mitä fantasiaroolipelit voivat olla. Alan miettimään, millainen Dungeons & Dragons- elokuvan pitäisi olla. 

D&D ei ole pelkkä fantasiatarina. Toki se on olennainen osa sitä- lohikäärmet mainitaan pelin nimessä- ja klassinen fantasiamaailma on useimpien D&D- pelien tapahtumapaikka. Mutta D&D on roolipelinä aina enemmän fokuksessa pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen. Mitä pelaaja tuo peliin mukaan, miten pelaajan pelihahmo eroaa hänestä itsestään, miksi pelaaja pelaa tietynlaisia pelejä ja hahmoja, miten peli voi auttaa pelaajaa itseään- nämä ovat subteksti useimpien pelien alla, kaiken miekkojen melskeen ja taikuuden taidonnäytteiden peittämänä. Samaan tapaan kuin Jumanji- Welcome to the Junglessa, elokuvan pitäisi keskittyä pelaajien kokemuksiin pelimaailmassa, ja siihen miten peli voi vaikuttaa heihin. Kieron Gillenin sarjakuva Die olisi kaikin puolin loistava pohja Dungeons & Dragons- elokuvalle; joukko nuoria päätyy fantasiamaailmaan jonka he itse loivat, heidän täytyy päästä pois sieltä korjaamalla omat keskinäiset riitansa, osa nauttii fantasiasta, osa ei. Die ei varsinaisesti ole D&D:tä, mutta sen teksti on lähempänä peliä itsessään kuin yksikään Wizards of the Coastin tukema fantasiasarjakuva.



Kuten olen useaan otteeseen tässä blogissa sanonut, adaptaatiot ovat joskus hankalia. Liian uskolliset adaptaatiot voivat olla suurelle yleisölle käsittämättömiä ja elokuvallisesti kömpelöitä kuten Warcraft tai missata jotain alkuperäisestä teoksesta kuten Watchmen, kopioiden vain alkuperäistekstin dialogin ja visuaalisen ilmeen. Adaptaatiossa pitää aina kaivautua syvemmälle, mutta useimmat peleihin perustuvat elokuvat eivät jaksa tehdä tätä työtä. Tomb Raider, Assassin's Creed, Warcraft, Prince of Persia: Sands of Time ja Rampage eivät juuri paneudu peli-aspektiin näissä tuotteissa. En sano että jokaisen pelielokuvan pitäisi olla meta-elokuva, mutta on hyvä muistaa ne fatkat mitkä tekivät näiden elokuvien alkuperäistuotteista niin hauskoja alun perin (ja minä sentään olen maailman suurin Warcraft- apologisti). Minä rehellisesti pidän Jumanji: Welcome to the Junglea parhaimpana videopeli-leffana mitä on tehty, koska se parhaiten kuvaa videopelien tunnelmaa ja niissä esiintyviä tropeja ja hienouksia. Vastaavasti, tuleva Dungeons & Dragons- elokuva tulee luultavasti olemaan vain fantasiaelokuva Faerunissa tai jossain geneerisessä fantasiamaailmassa, jossa saattaa olla ihan kelpo skripti ja mainioita erikoisefektejä, mutta kuvastaako se silloin peliä itsessään mitenkään? Onko D&D pelkästään lohikäärmeitä, luolastoja, haltioita ja örkkejä ja hiisiä ja beholdereita sekä maailmanpelastus- tehtäviä? Panemalla kaikki kortit tuon varaan ei elokuva tule saavuttamaan sitä uutta yleisöä joka on rakastunut peliin tällä vuosikymmenellä, tai niitä joidenka muistot roolipelaamisesta venyvät vuosikymmenien taakse. D&D:n tarina on pelaajien ja pelinjohtajan tarina, jossa fantasia kuvastaa pelaajien omia haluja ja unelmia. Dungeons & Dragons, kuten monet muut roolipelit, voivat auttaa sinua tajuamaan jotain itsestäsi jotain uutta. Ja minusta elokuvan pitäisi kuvastaa tätä.

Hyvää Prideä!

Atte T  



keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Atte Arvostaa: X-Men: Dark Phoenix & Booksmart

Ahhh, suuren muutto-operaation jälkeiset uudet arvostelut uuden kaupunging elokuvateatterissa. Sen kunniaksi taas Daily Double tupla-arvostelu- elokuva ennakkoluuloista, erilaisuudesta ja siitä kuinka helposti tämä pitää meitä erillään toisistaan vaikka meissä on niin paljon samanlaista....sekä Foxin X-Men elokuva.

Heyooo!



 X-Men: Dark Phoenix



Elokuva: Charles Xavierin (James McAvoy) tehtävä on lähes onnistunut; Ryhmä-X on suosionsa huipulla olevia supersankareita ja unelma yhteiselosta on melkein saavutettu. Ryhmä-X:än pelastustehtävä avaruudessa kuitenkin altistaa Jean Greyn (Sophie Turner) kosmiselle energialle, joka vahvistaa ja muuttaa häntä tavoilla, jotka voivat horjuttaa koko maailman rauhaa.



Nyt kun X-Men- elokuvat ovat vihdoin vapautuneet Bryan Singerin keskinkertaisesta otteesta, voi keskinkertainen lahjakkuus Simon Kinberg viedä maaliin Foxin viimeisellä jalalla linkuttavan supersankarifranchisen ilman merkittävää skandaalia tai järkyttävää roskapaloa. Dark Phoenix on parempi kuin Apocalypse ja X-Men III: The Last Stand, seisoen jossain Days of Future Pastin ja ensimmäisen X-Men- elokuvan välimaastossa, eikä se ole hyvä paikka olla. Miten yhä, kaikkien näiden vuosien sekä monien esimerkillisten supersankarielokuvien jälkeen, voi X-Men- sarja olla yhä näin tylsä, väritön, hajuton ja mauton? Luulisi edes että osmoosi toisi jotain menoa mukaan, mutta ei. Tämä on toinen kerta kun Chris Claremontin ja John Byrnen klassikkotarina adaptoidaan, ja vieläkään se ei jättänyt merkittävää vaikutusjälkeä minuun millään lailla. 



Dark Phoenix kertoo pääasiassa Jean Greyn ja Charles Xavierin tarinaa, jättäen muut lehtereille tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Jean pelkää itseään ja voimiaan joita hän juuri ja juuri pystyy kontrolloimaan, jotka myös laukaisevat hänessä jonkinlaisen murhanhimoisen version joka joko oli tai ei ollut osa häntä jo hänen lapsuudessaan? Xavier puolestaan koittaa yhä hallita tilannetta josta hän on menettänyt kontrollin, näkemättä omaa syyllisyyttään Jeanin patoutuneisiin tunteisiiin- Xavierin pitää olla vähemmän kontrollifriikki ja Jeanin olla itsenäisempi. Tämä on selvää alusta alkaen, ja Phoenix seuraa tätä rataa tutusti ja turvallisesti maaliin asti, jättäen Jeanin oletetun rakkaan Scottin (Ty Sheridan) ja Xavierin ottosisko Ravenin (Jennifer Lawrence) auttamatta jalkoihin näissä kehityksissä. Taas jälleen, Ryhmä-X on elokuva yhdestä tai kahdesta tyypistä. Jopa Peto (Nicholas Hoult) jonka monimutkainen suhde Raveniin oli yksi First Classin jatkuvista perinnöistä, ei saa mitään oikeaa tekemistä itselleen.



Alkuperäisessä Dark Phoenix Sagassa pahis tarinassa oli oikeastaan Feeniksvoima, sekä siinä samalla Shi'arin avaruuskeisarikunta, sekä sitä ennen Helvetintulen Klubi (jotka näimme First Classissa). Dark Phoenixissa saamme nauttia Jessica Chastainin näyttelemästä kotiplaneettansa menettäneestä d'bari- alienista nimeltä.....Vuk....joka haluaa kansansa jäämien kanssa valjastaa Jean Greyn voimat heidän maailmansa uudelleenluomiseen. Pari asiaa nousi mieleeni elokuvan aikana: muotoamuuttavat d'barit ovat selkeästi jäänne siitä ajasta kun Skrullit vielä kuuluivat Foxille, jotka sitemmin on nopeasti muutettu toiseen muotoon, mutta toisaalta Chastainin hahmo vaikuttaa myös tyyliltään ja tavaltaan toimia jonkinlaiselta feeniksvoiman psyykkiseltä manifestoinnilta, mikä kielii Dark Phoenixin lukuisista, lukuisista uudelleenkuvauksista. Chastain on mainio eteerisenä muukalaisena, mutta pahiksena hän on huonoin mitä X-Men elokuvilla on ollut. Tämän ja muiden d'barien avaruusolento-asemasta ei saada edes mitään visuaalisesti hauskaa irti- he ovat koko ajan ihmisiä, joten se siitäkin.



Dark Phoenix on turhauttava enemmän kuin se on ehkä huono. Aina välillä tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan- kuten alun optimistinen ote Ryhmä-X:än statukseen maailmassa ja heidän sankaritekojensa konkreettinen esittäminen- jolloin tuntui että elokuvasarja oli vihdoin saamassa jotain uutta verta. Tämä ei kuitenkaan kestänyt, ja pian vanhat kliseet nousivat pintaan- surkea taistelukoreografia, tylsät ja toistuvat tapahtumapaikat, yksinomaan miesten surun käsittelyä ja hämmentäviä ratkaisuja jotka kielivät 100% aiemmin mainituista uudelleenkuvauksista; Xavierilla on puhelinyhteys Valkoiseen Taloon, mutta päivässä on jo pystyssä huippuvartioitu mutanttien internointikeskus. Kuulemma koko viimeisen kolmanneksen suuri junataistelu oli alunperin avaruustaistelu? Oliko Vuk alunperin skrulli vai feeniksvoima itse? Onko Dark Phoenixin sisälle haudattu mielenkiintoisempi elokuva? Ehkä, mutta sillä ei oikeasti ole mitään väliä enään. 



Ryhmä-X on kohta kuollut. Puhun siis tietysti Foxin elokuvasarjasta, sillä tänä syksynä ensi keväänä julkaistava The New Mutants on viimeinen Foxin tuottamista mutanttielokuvista. Mutta koska siinä ei ole mukana ketään alkuperäisestä elokuvasarjasta tai First Class- jatkumon sankareista, niin Dark Phoenix on tämän franchisen joutsenlaulu. X-Men on usein kreditoitu 2000-luvun supersankaribuumin aloittajana, ja Dark Phoenix on 7 elokuva sen pääsarjassa, kaiken kaikkiaa 12. mutanttileffa, ja nyt se päättyy ilman fanfaaria tai edes lopetusta. Mitään ei tapahdu kenellekkään josta me oikeasti välitämme, ja se on sitten siinä. Tulen kirjoittamaan tästä aikakaudesta ja elokuvasarjasta tulevaisuudessa, mutta Dark Phoenix on elokuva jota kenenkään ei tarvitse nähdä. Näitä ei tule enempää, mitään ei ratkaista mitä aiemmin laitettiin aluille ja mitään linkkiä tulevaan emoalus MCU:hun ei ole. Se on välttävän tasoinen supersankarirymistely, ei mitään muuta. 


Ja nyt tämän elokuvaparin pääannokseen, sekä vuoden parhaimman elokuvan tittelin haastaajaan...


 Booksmart



Elokuva: High Schoolin vuosikurssi 2019 on päivän päässä päättäjäisistä. Koulun supermenestyjät Molly (Beanie Feldstein) ja Amy (Kaitlyn Dever) ovat ylpeinä menossa kohti menestystä ja kunniaa. Kun Molly tajuaa että moni hänen ylenkatsomista luokkatovereistaan on menossa myös samoihin yliopistoihin, päättää hän Amyn kanssa pelata puntit tasan ja bilettää tänä viimeisenä iltana rankasti. Yö on pitkä, reitti isoihin bileisiin tuntematon mutta se ei Amya ja Mollya hidasta. Paljoa.



Booksmart on näyttelijä Olivia Wilden ( The O.C, House M.D, Tron: Legacy) ensiohjaus, ja se olikin yksi päällimäisistä ajatuksistani katsellessa tätä; miten näin loistava, lähes virheetön elokuva on kenenkään ensimmäinen ohjaustyö? Booksmart on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista elokuvista, Lady Birdin ja Blockersin tapaan nykyaikaan päivitetty teinikomedia jolla on sekä älliä että empatiaa vaikka muille jakaa. Varsinkin empatiaa tällä elokuvalla on vaikka muille jakaa, ja käsikirjoittajatiimi Emily Halpern, Sarah Haskins, Susanna Fogel ja Katie Silberman ansaitsee kaikki kehut oivallisesta ja terävästä dialogista joka tuntuu modernilta ja luonnolliselta, ei aikuisten käsitykseltä siitä miten nuoret puhuvat. Kaikin puolin tämä elokuva tuntuu nykyaikaiselta, vuonna 2019 tapahtuvalta elokuvalta, joka kerrotaan tänä aikakautena elävien näkökulmasta.



Feldstein ja Dever tuovat erinomaisesti henkiin Mollyn ja Amyn, ja molemmissa on paljon mistä pitää mutta heillä on myös heikkouksia ja virheitä. Molly on supersuorittaja, oppilashallituksen puheenjohtaja joka unelmoi kahdesta asiasta; urasta Yhdysvaltojen nuorimpana korkean oikeuden tuomarina ja siitä, kuinka hänen menestyksensä on samalla kosto häntä ylenkatsoville opiskelijatovereille. Amy on lähdössä Botswanaan päättäjäisten jälkeen, ja hän haluaa nähdä onko hänellä mahdollisuutta skeittari Ryanin (Victoria Ruesga) kanssa, ollen kuitenkin paljolti Mollyn vietävissä. Amy ja Molly ovat klassisia jenkkiteinileffojen nörtti-altavastaajia, mutta Booksmart ei nosta heitä jalustalle- elokuvan paras puoli on siinä, että se ei tuomitse Mollyn ja Amyn valintaa keskittyä opintoihin eikä enemmän bilettämiseen ja rentoiluun keskittyneiden luokkatoverien ratkaisuja. Feldstein oli loistava jo viime vuoden Lady Birdissa, ja Dever on sensaatio. Eikä hyvien näyttelijöiden show pääty tähän.



Koulun ja perheen puolelta löytyy luotettavia komedian veteraaneja kuten Jason Sudeikis, Lisa Kudrow ja Daily Show'n Jessica Williams, mutta Amyn ja Mollyn päärit high schoolissa ovat varastaa shown joka kerta. Tämä on myös pointti elokuvan takana; he, kuten kukaan meistä, ei ole pelkästään se mikä pintapuolisesti näkyy. Pilviveikko Theo (Eduardo Franco) on myös tarpeeksi välkky napatakseen työpaikan Googlella heti koulujen päätyttyä, seksististä lempinimeä "Triplakaista" kantava Annabelle (Molly Gordon) on "loistava vetämään käteen ja saamaan SAT- kokeesta 1560 pistettä" ja outo, alituista show'ta pitävä superrikas Jared (Skyler Gisondo) on myös chilli ja varteenotettavia unelmia omaava tukipilari. Mutta ehdoton supertähti tässä porukassa on Gigi (Billie Lourd), Jaredin superrikas ystävä ja jatkuva bilekuningatar- luonnovoima, jonka raivokkaassa maniassa on kuitenkin aina alijuonne joka ajaa hänet vaikka puukottamaan tuntemattomia ystäviensä puolesta. Lourd on uskomaton, ja en voinut ajatella muuta kuin sitä että kuinka ylpeä hänen äitinsä olisikaan tästä räjähtävästä ja anteeksiantelemattomasta roolisuorituksesta.


Kuinka helppoa on tehdä nopeita ja pinnallisia johtopäätöksiä toisista ihmisistä? Asenne ja status luovat ensivaikutelmia, mutta ne eivät paljasta mitään oikeasti. Ja nämä johtopäätökset pitävät meitä erillään toisistamme- Molly ja Amy ovat tuominneet jo etukäteen Gigin, "Triplakaistan", Theon, Jaredin ja muut sen perusteella mitä he eivät ole- eli he itse. Samaan tapaan myös luokan kovis Hope (Diana Silvers) on tehnyt etukäteispäätöksiä Amysta ja Mollysta, tuomiten heidät lampaiksi ja nössöiksi jotka eivät ansaitse kunnioitusta. Booksmart pakottaa myös katsojat miettimään tätä kautta sitä miten itse teemme tällaisia päätöksiä. Mitkä vitsit ovat oikeasti satuttaneet, mitä me emme ole huomanneet toisista- masennus, syrjäytyminen, sosioekonomiset tekijät jotka muokkaavat asemaamme yhteiskunnassa- ja siten luoneet kuilun ihmisten väliin? Elokuvat parhaimmillaan ovat "välineitä empatian luomiseen", ja Booksmart eritoten osuu tähän kuvaukseen täydellisesti.


Kaiken tämän lisäksi, Booksmart on loputtoman hauska elokuva, joka alapäähuumorin lisäksi ottaa kaiken irti juuri aiemmin kehutuista hahmoista ja Wilden ja koko porukan veitsenterävästä tilannekomiikan tajusta. Dan the Automatorin musiikit sopivat täydellisesti elokuvan nykyhetkeä kuvaavaan maailmaan, ja Jason McCormickin kuvaus yhdistettynä Brent Whiten ja Jamie Grossin leikkaukseen tekee myös kokonaisuudesta elävän ja voisin kehua Booksmartia loputtomiin, ihan oikeasti. Näin hauskaa ja rentouttavaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan, ja rakastin sitä kuinka positiivinen Booksmart oli alusta loppuun niin sukupuolten, seksuaalisuuden ja nuoruuden suhteen. Kukaan ei ole viisas tuossa iässä, mutta Booksmart voi silti opettaa sukupolvesta riippumatta tärkeitä oppeja toisten ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. Booksmart on mahtava elokuva, jonka katsomista suosittelen ehdottomasti kaikille; se on uutta, se on modernia, ja toivon että mahdollisimman moni antaa sille mahdollisuuden. Se ansaitsee kaiken rakkauden.

Atte T