maanantai 7. tammikuuta 2019

Samaistumisen haasteet ja Honda-San

Minä olen joskus silloin tällöin sanonut että olen työskennellyt niin sanotussa nörttikaupassa, tarkalleen Tampereen Fantasiapeleissä. Tänä vuonna näiden töiden alkamisesta on 7 vuotta, ja vaikka en ole enään kahteen vuoteen ollut töissä sielä enään kokonaisvaltaisesti, olen ollut kuvioissa mukana satunnaisesti festarimyyjänä ja jouluapulaisena. Monet teistä ovat saattaneet törmätä tai jopa tutustua minuun näiden töiden kautta. Nykyään kun opiskelujeni takia en ole edes enään samassa maakunnassa, on nämä satunnaisetkin työt hieman vähentyneet. Mikä on ymmärrettävää, joskin hieman sääli. Pidin työstä, olin hyvä siinä ja työkaverini ja vakioasiakkaat olivat ainainen ilo.



Työ oli hyvin perinteistä myyntihommaa pienessä kaupassa, ja nautin kuinka sain olla tekemisessä myyjänä tavaran kanssa josta tiesin jotain. Sarjakuvat, roolipelit ja figupelit tulivat tietysti takaraivosta, mutta myös manga, lautapelit ja lopulta jopa erinnäiset keräilykorttipelit tulivat hyvin tutuksi. Parhaita hetkiä olivat ne, kun joku tuli kysymään jotain, itselleen tai lahjaksi, ja onnistuin suosittelemaan jotain jonka tiesin hyväksi ja sopivaksi. Tämä oli erityisen hieno fiilis sarjakuvien kohdalla, koska sarjakuvamyynti Suomessa on vähän kärsivä ala. Kun pystyt asiakkaan kanssa keskustelemaan sarjakuvista, peleistä ja niitä ympäröivästä kulttuurista, muodostuu helposti luotettavia myyjä-asiakas-suhteita joita arvostin paljon. Nyt olen enemmän suuntamassa kohti akateemista uraa, lähempänä koulutustani, mutta muistelen lämmöllä myyntityötä nörttikaupassa.

Osa teistä ehkä ihmettelette, miksi puhun vanhoista töistäni blogissa jonka pitäisi kertoa tuotteista, ei niiden myymisestä. Tällä kertaa nämä kaksi yhdistyvät erikoisella tavalla, sillä aiheenamme on tänään erittäin harvinainen aihe tälle blogille; anime.

Puhutaan hieman Skull-Face Bookseller Honda-Sanista.




Haluan hieman selventää omaa kantaani animeen sen kuluttajana, sillä se kuinka vähän olen puhunut siitä blogissa on ehkä merkki ristiriitaisesta suhteestani siihen. Aikoinaan olin animen suurkuluttaja- Naruto, One Piece, Bleach, Black Lagoon, Cowboy Bepop, Fullmetal Alchemist & Fullmetal Alchemist Brotherhood- listaa voisi jatkaa. Tämä sitten laantui yhdessä kohtaa, ja myöhempinä vuosina on animejen määrä tippunut ja mielipiteeni ja makuni muuttunut radikaalisti. Katselin Attack on Titania sen ollessa juuri tullut kuuma uutuus, ja se lähinnä tylsistytti minua. Koitin katsoa One Punch Mania, mutta olin nähnyt samat vitsit aiemmin. Jokaisen viime aikojen hittianimen olen skipannut armotta, parilla poikkeuksella. Katsoin kokonaan erinomaisen Aggretsukonin Netflixistä, ja veljeni käskystä katsoimme jouluna My Hero Academian kaikki jaksot, joka olisi varmaan oman anime-kulutukseni kultakautena ollut parasta ikinä. Pidin siitä, mutta siinäkin animen kiertävät tropet, kliseet ja ärsyttävän samanlaiset hahmodynamiikat alkoivat rassata. Myönnän, ongelma on aivan varmasti siinä etten ole seurannut tarpeeksi erilaisia sarjoja, mutta perinteinen anime- estetiikka ei vetoa enään minuun kuin ennen aikaan. Pidän yhä vanhoista sarjoista ja tuoreemmistakin klassikoista, mutta tankkini alkoi olla täysi.

..and that's all he wrote about MHA deal with it


Mutta sitten löysin Skull-Face Bookseller Honda-Sanin, ja myös uutta tilaa tankistani. Tässä oli sarja joka onnistui toimimaan jokaisella osa-alueella, ja joka tarjosi jotain mitä en saa muualta; aitoa samaistumista. Skull-Face Bookseller Honda-San on semi-elämänkerrallinen tarina titulaarisesta Hondasta, luurangosta joka on töissä kirjakaupassa joka erikoistuu sarjakuviin, niin paikalliseen mangaan kuin ulkomaalaisiin sarjakuviin. Sarja on kokoelma lyhyitä skenaarioita Hondan arjessa, valoittaen sekä myyntityössä koettavia absurdeja skenaarioita, japanilaisen manga-myyntiteollisuuden ja kustannuksen arkea sekä sarjan luoja Hondan omia kokemuksia ollessaan töissä kirjakaupassa. Hänen työtoverinsa kuten Lantern-san, Gasmask-senpai ja Armor huolehtivat eri osa-alueista, tuoden esiin eri kustantajien ja subgenrejen myynnillisiä eroja. Jaksot kestävät noin keskimäärin 10-15 minuuttia, ja niitä ei ole paljoa- 12 yhteensä- joten katsoin jaksot putkeen hetkessä. En muista koska olen nauranut animelle näin paljon, ja tuntenut yhtä syvää sidosta sen päähahmoon. 



Skull-Face Bookseller Honda-San on hyvin samanlainen kuin Aggretsukon, sillä molemmilla on absurdi ja naivistinen lähestymistapa animaatioon mutta hyvin aito ja tunnistettava maailma. Aggretsuko käytti söpöjä eläinhahmoja luomaan faabelien kaltaisia vertauksia stressaavassa työympäristössä ja kuinka Retsuko purki tätä stressiä death metal-karaokessa. Suuret työmäärät, ärsyttävät työtoverit, seksistinen pomo- kaikki sai aina purkaa metallimusiikin tuoman tunteellisen katarsiksen kautta, auttaen Retsukoa pärjäämään tättä työelämässä. Tämä tunteellinen puhdistautuminen jollakin tavalla on monille ankarassa työhierarkiassa työskentelevälle tuttua, ja juuri se teki Aggretsukosta niin samaistuttavan. Skull-Face Bookseller Honda-Sanin kohdeyleisö ja kiinnekohta on paljon pienempi kuin Aggretsukonilla, ja Hondan oma ääni sarjassa on paljon kuuluvampi; hän kritisoi sekä kustantajia että japanilaista manga- kulttuuria tavoilla joita näkee todella harvoin mangassa tai animessa itsessään. Honda lähetetään harjoittelemaan hymyilyä alan koulutustilaisuuteen- absurdin painajaismaista, mutta myös hyvä muistutus; kuten hymyily on lihas, myös positiivisuus vaatii työtä. Honda, päinvastoin kuin Retsuko, ei kuitenkaan inhoa työtään, päinvastoin. Hän nostaa esiin manga-fanien intohimon, kirjakaupoissa käymisen ilon ja hyvän olon tunteen minkä kiitollinen asiakas voi saada myyjässä. Skull-Face Bookseller Honda-San tulee rakkauden paikasta, ja on selkeästi sekä Hondan tapa käsitellä omia kokemuksiaan työalalla että antaa takaisin taiteenmuodolle ja sen fanikunnalle. 




On aika harvinaista löytää elokuvaa, tv-sarjaa, sarjakuvaa, animea, mangaa, peliä, mitä tahansa, joka puhuttelee sinua ja sinun henkilökohtaisia kokemuksiasi. Toki monia hahmoja suunnitellaan samaistuttaviksi- syy miksi 90% amerikkalaisten seikkailu/nuortenleffojen päähenkilöistä ovat tylsiä ja laimeita kopioita toisistaan- mutta usein tämä jää yleiselle tasolle- he ovat jokamiehiä. Näitä tehdään sen takia, että ne löytävät mahdollisimman ison yleisön, jotta mahdollisimman moni ymmärtää sarjan protagonistin aseman ja suostuu seuraamaan tarinaa. Vasta viime vuosina olemme alkaneet tekemään jonkinlaista edistystä tällä saralla elokuvien ja tv:n puolella. Ehkä samaistuttava päähenkilö voi olla nainen? Ehkä hän voi olla rodullistettu, ehkä jopa rodullistettu nainen! Kenties joku päivä päähenkilö voi myös olla ei-hetero. Erilaiset kokemukset luovat erilaisia tarinoita, ja eikös sitä kaikki kuitenkin halua- erilaisia, uusia tarinoita? Kuinka monta tarinaa voi saada siitä että Tavallinen MiesPoika saa Voiman ja Voimalla hän voittaa Ison Pahuuden? Tämä on yksi syy miksi en näe syytä repiä pelihousuja joka kerta kun vanha franchise rebootataan naispäähenkilöillä- se on jo lähtökohtaisesti yksi uusi asia, erilainen näkökulma ja samaistumisen lähtökohta. Tarina muuttuu tämän kontekstissa aika lailla. 


Itseasiassa, nyt kun samaistumisesta puhuttiin, niin Honda-san on itseasiassa aika mielenkiintoinen esimerkki tästä. Honda on sarjassa luuranko, ja vaikka hän on nimeltään ja tekstissä mies, on luuranko kuitenkin yksi universaaleimmista tunnistettavista hahmoista. Hondan hahmoon on helppo kuvitella mitä tahansa. Luuranko on kollektiivisesti tunnetuimpia symboleita, joka toimii maailmanlaajuisesti ja kautta sukupuolirajojen. Hondassa on myös toinen lähes universaalisti arvostettava ja samaistuttava piirre; hän on intohimoinen. Vaikka sarja tekee paljon huumoria Hondan työpaikalla kärsimisestä, se myös nostaa esiin hänen oman statuksensa kuluttajana; lopputekstien ultra- söpössä loppuanimaatiossa Honda lukee matkalla töihin, töistä kotiin ja viimeisenä sängyssä. Se että välittää jostain on vahva luonteenpiirre, sillä vaikka et juuri itse pidä samasta asiasta, ymmärrät millaista on fanittaa jotain todella vahvasti. Hahmot jotka avat apaattisia tai eivät välitä juuri mistään ovat usein tylsiä tai teennäisen oloisia. Vilpitön fanius on lähentävää.


...kuten on eksistentiaalinen paniikki ihmiskontaktista.


John Krasinki paljasti hetki sitten julkaistussa haastattelussa, että hän oli kertonut ohjaaja Paul Thomas Andersonille huonosta elokuvasta jonka hän näki. PTA vanhana viisaana sanoi, että "älä sano noin. Älä sano elokuvaa huonoksi, vaan hyväksy että okei, ehkei se ollut minulle tehty." 
Myönnän että Skull-Face Bookseller Honda-San ei ole sarja joka sopii kaikille. Siinä olevat manga-teollisuuden vitsit ovat välillä minullekin vaikeita ymmärtää, ja jos myyntityö tämän kaltaisella alalla ei ole tuttu, voi monet dramaattiset tilanteet jättää kylmiksi. Mutta se puhutteli minua. Näin itseni välittömästi Honda-sanin paikalla, tunnistin tilanteita ja aloin muistelemaan paljon menneitä työvuosiani samalla alalla. Varsinkin Hondan puhuessa myyntityöstä tulevasta hyvästä fiiliksestä, ja kuinka tätä hyvää fiilistä pitää käyttää kilpenä silloin kun huonotapainen asiakas tuntuu tekevän kaikesta kurjaa, nousi mieleeni paljon näitä hyviä fiiliksiä omilta ajoiltani. Modernissa työelämässä positiivisten kokemusten varastointi sisäänsä huonoja päiviä varten on pakollista henkisen selviytymisen takia, ja tämä sarja esittää sen paremmin kuin mikään muu. Skull-Face Bookseller Honda-San muistutti minua siitä, kuinka mielekästä tällainen työ voi parhaimmillaan olla, kuinka jopa Japanissa asti samat työkokemukset voisivat luoda linkin minun ja heidän välilleen ja kuinka tärkeää on se, että teet sitä mistä oikeasti pidät. Ja mikään TV-sarja ei ole saanut minua tuntemaan tällä tavalla. Skull-Face Bookseller Honda-San ei oman tyylinsä ja sisällönsä takia ehkä ikinä saavuta universaalin samaistuvuuden tuomaa massahuomiota, mitä paljon geneerisemmät ja taiteellisesti tylsemmät sarjat saavat harva se vuosi. Se on anime- versio siitä ulkomaalaisesta elokuvasta jonka näit kerran, joka jäi mieleesi ja jota muistelet rakkaudella ja lämmöllä vielä vuosien päästä, koska se puhutteli sinua ja sinun kokemuksiasi. Sanalla sanoen, Skull-Face Bookseller Honda-San on parasta mahdollista viihdettä juuri minulle. Ja se on tarpeeksi.


Atte T 



PS.  Skull-Face Bookseller Honda-San ottaa kantaa mangakulttuurin näennäiseen ongelmaan oikean representaation kanssa LGB- vähemmistöjen suhteen, ja siinä on mukana homoja hahmoja - ehkä vain sivurooleissa, mutta he ovat sielä ja he eivät ole vitsi vaan asiakkaita joita Honda-san auttaa parhaansa mukaan.



sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Atte Arvostaa: Bumblebee

Aika aloittaa uusi vuosi vuoden ekalla uudella elokuvalla! Ja se onkin aikamoinen yllätys; nähtävästi Transformers- elokuvat voivat olla hyviä, jos ohjaaja ei ole franchisea ja sen faneja halveksuva nihilisti. Kumma juttu!


Bumblebee



Elokuvat: Sota Cybertronilla raivoaa, ja autobotit ovat häviämässä. Bumblebee (Dylan O'Brien) lähetetään tehtävällä turvata autoboteille turvapaikka maa-planeetalta. Hän kuitenkin menettää taistelussa muistinsa, ja maassa hän tapaa Charlien (Hailee Stanfieldin), nuoren naisen joka haluaa oman auton sekä ystävän joka ymmärtää häntä. Mutta sota ei pysy Cybertronilla, vaan seuraa Bumblebeeta maahan....



Travis Knight on ohjaaja jonka käsiin oli hyvä antaa kuolonkoreissa oleva Transformers- franchise. Knightilla on takana joukko hyviä lastenleffoja (kuten vuoden 2016 paras leffa Kubo and the Two Strings) ja hän ei todellakaan pettänyt. Bumblebee on ensimmäinen elokuvasarjan leffoista joka oli hauska ja viihdyttävä alusta loppuun asti, jonka hahmot olivat lähes poikkeuksetta tykättäviä ja josta tuntui rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan, ei aktiivinen ylenkatsonta. Se ei ole mikään loistoleffa, vaan hyvin toimivaa viihdettä joka sisältää sekä tykättäviä hahmoja, kunnon toimintaa ja siinä on jonkinlaista hahmopsykologiaa sekä sanottavaa. Perushommia, mutta viiden Transformers- elokuvan jälkeen tämä tuntuu suorastaan vallankumouksellista!



Hailee Stanfield on ollut sitten True Gritin näyttelijä jonka suurta paluuta olen odottanut, ja Bumblebeessa hän hoitaa päähahmon tontin hienosti. Charlie on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori, joka on yhä edesmennyttä isäänsä sureva erakko, jota ei jätä rauhaan niin eteenpäin liikkunut perhe kuin vittuilevat ikätoverit. Bumblebee nostaa hienosti esiin mielestäni sen miten Charlien perhe on mennyt eteenpäin, mutta Charlie ei voi; hän elää isänsä muistojen ympäröimänä ja kaikki eivät voi liikkua eteenpäin yhtä hyvin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Bumblebee puolestaan on hieman Iron Giantin nimikkohahmoa muistuttava koirapentu, joka ei muista uraansa sotasankarina- hän pelkää isoa osaa asioista, reagoiden tavoilla joita hän ei itsekkään ymmärrä. Bumblebee on enemmän hahmojensa kuin toiminnan tai setpiecejen eteenpäin vetämä elokuva. Iso käsi käsikirjoittaja Christina Hodsonille, joka vältti hienosti pahimmat kliseet ja ainoa romanssi elokuvassa on oikeastaan Charlien ja Bumblebeen välillä.



John Cenan rooli pakollisena ihmis- pahiksena on ihsan mainio ja hänen komedian tajunsa on toimiva, joskin en tiedä vieläkään onko Blockersin lisäksi juuri kukaan osannut käyttää John Cenaa oikein. Pidin tosin siitä, että päinvastoin kuin koko muussa franchisessa, Bumblebeessa ei sotilaat ole sankareita jotka ovat aina oikeassa. Burns on omien pelkojensa ja ennakkoluulojensa ohjailema tylppä instrumentti. Varsinaista pahiksen roolia täyttävät decepticonit Shatter (Angel Basset) ja Dropkick (Justin Theroux), jotka ovat etsimässä Bumblebeeta. Erityisesti Basset antaa Shatterille paljon persoonaa, mutta he ovat elokuvan hieman yksiulotteiset pääkonnat; kuten useimmat decepticonit aina, heilläkään ei ole juuri mitään sisäistä ajajaa kuin oma pahuutensa tai muuta elämää kuin tehtävänsä.



Bumblebeessa käytetään autoboteista usein heidän itsensä toimesta termiä pakolainen (refugee). Tätä subtekstiä onkin vaikea olla huomioimatta välillä. Bumblebee ei pysty kommunikoimaan tapaamiensa ihmisten kanssa, suurin pelko hänestä kuvastuu sodasta joka voisi seurata hänen perässään ja vihollisen toimien takia häntäkin pelätään, ilman oikeaa syytä. Charlie opettaa 'Beetä sopeutumaan ja sulautumaan, sekä lopulta myös puhumaan, eli kommunikoimaan kunnolla. Kieli on ensimmäinen tapa toiseuttaa muukalainen, ja hänen kyvyttömyytensä puhua puolestaan johtaa moniin väärinymmärryksiin ja estää häntä varoittamasta ihmisiä decepticoineista. Tämä on hieman erilainen mutta erittäin toimiva tapa luoda jonkinlaista syvyyttä elokuvaan, vaikkei se kauhean syvällinen tai mainostettu osa tarinaa olekkaan. 

"Thank you for giving me voice."


Voi kuinka nautittava Transformers- franchisesta tulikaan, kun toiminnasta saa selvää ja hahmodesignit on tehty selkeämmiksi ja uniikeimmiksi. Nopeasti pystyin bongaamaan monta tuttua hahmoa (erityisesti Soundwaven klassinen kasettisoitin- look miellytti minua) ja toiminta sekä Cybertronilla decepticonien ja autobottien välillä että maassa ihmisten ja Bumblebeen välillä on helppoa seurata ja hyvin suunniteltua. Siinä on muutama kohtaus jossa Travis Knight venytti tällaisen elokuvan väkivaltaisuutta robottien räjähdellessä tuhannen kappaleiksi ja ihmisten muuttuessa nesteeksi, jonka odotan vetoavan nuorempiin katsojiin erinomaisesti. Jopa takaa-ajo poliisin ja Bumblebeen välillä on täynnä hauskoja muutoksia ja oivaa tilannekomiikkaa, todistaen Knightin kyvyn toiminnan parissa. Travis Knightin tausta on lähinnä animaatiossa, ja ehkä hän kanavoi niissä opittuja taitoja autobottien ja decepticonien liikeradoissa.



Bumblebee on hieno esimerkki siitä, kun kaikki tekevät työnsä hyvin, välittävät siitä mitä tekevät ja haluavat tehdä lopputuotteesta parhaan mahdollisen. Siinä ei olla laiskoteltu, se ei aktiivisesti tee pilkkaa omasta perinnöstään eikä yritä olla "aikuinen" tai "edgy". Bumblebee on hyvää perustason puurtamista, jonka kaltaisia nuorten toimintaleffoja haluaisin nähdä enemmänkin. Se muistuttaa hieman viime vuoden Jumanjia; wholesome family fun josta ei vauhtia eikä vaarallisia tilanteita puutu. Bumblebee on hyvä alku leffavuodelle, ja toivonkin että tulevat toimintaleffat ovat yhtä viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kuin tämä. Se onnistui nimittäin tekemään jotain ihmeellistä, jota en uskaltanut edes toivoa; se sai minut odottamaan lisää Transformers- elokuvia. 

Atte T

maanantai 31. joulukuuta 2018

RIP 2018: Hyvää Uutta Vuotta 2019!

2018 kesti noin viisitoista vuotta, ja ellei melkein kaikki mitä tänä vuonna maailmalla on tapahtunut olisi ollut hirveää paskaa, sitä alkaisi melkein unohtamaan mitä kaikkea tämän vuoden aikana tapahtui. Onneksi tämä rakettisyöksy hornaan on pikkuhiljaa loppumassa, ja voin vain toivoa että ensi vuosi olisi hieman armollisempi. Mutta tämän blogin perspektiivissä, eli popkulttuurin puolelta, vuosi oli varsin eheä ja täynnä hienoja uutuuksia ja yllätyksiä. Aika katsoa taaksepäin.



Jos minulla on jotain mitä jäin katumaan vuoden loppuessa, oli se että en ihan päässyt kaikkiin tavoitteisiini blogin suhteen. Jäin YHTÄ (1) blogitekstiä vajaaksi sadasta blogitekstistä vuodessa, tahtini hidastui hieman kesän jälkeen väsymyksen takia ja en päässyt näkemään jokaista elokuvaa jonka olisin kovasti halunnut arvioida. Mutta toisaalta tein kaikkea uutta ja hienoa; kävin Rakkautta & Anarkiaa- elokuvafestivaaleilla ensimmäisen kerran (ja samalla juhlistin 300. blogitekstiä, huzzah!), tein ensimmäisen patron- sponsoroidun tekstini (kiitos Jori!) ja kirjoitin jotain jopa videopeleistä, jollain ihmeen kaupalla. 


Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:


5. Atte Arvostaa: Black PantherTämä ei varsinaisesti yllättänyt, eikä kyseessä ole ainoa Marvel- aiheinen arvio tällä listalla. Black Panther oli Marvel Cinematic Universen leffoista paras joka julkaistiin tänä vuonna, ja ehkä jopa koko elokuvasarjan parhaimpia, ja kiinnostus elokuvaa kohtaan oli suuri.

4. Oscar- gaala 2018: Veikkauksia ja toiveita- Tämän suosio hieman yllätti, koska kyseessä oli postaus jonka tein enemmän omaksi ilokseni. Toki sen numeroita boostasi sen päivittäminen myöhemmin tämän vuoden gaalan tuloksilla. Ehkäpä teen tämän uusiksi vuonna 2019, jos mahdollista. 

3. Atlantis- kadonnut kaupunki (Patron- teksti)- Tätä oli tosi kiva tehdä, koska en olisi varmaan muuten palannut Atlantiksen pariin tässä mittakaavassa. Vaikka nostalgia oli lopulta kullannut muistoni ja olin tekstissä kriittinen elokuvaa kohtaan, oli silti mukava tutustua johonkin syvällisemmin johon en varmaan muuten olisi jaksanut paneutua. Kiitos Jori!

2. Atte Arvostaa: Infinity War- Toinen MCU- arvio, eikä yllättä lainkaan että se keräsi paljon huomiota. Avengers: Infinity War oli kuitenkin kulminaatio kymmenen vuoden mittaiselle elokuvasarjalle, jonka kaikki ja heidän serkkunsa menivät katsomaan. Ja sitten he lukivat arvion, joten kiitos siitä!

1. Atte Arvostaa: Death of Stalin- Tämä todellakin yllätti. Death of Stalin ei ollut mikään jättileffa tai supermarkkinoitu leffatapaus. Arvio kuitenkin lähti liikkumaan, ja se keräsi aika paljon huomiota- mikä oli todella hyvä asia, koska Death of Stalin oli kuluneen vuoden elokuvista yksi parhaimpia ja jos useampi ihminen meni katsomaan sen takiani, niin olen hyvin iloinen!


Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:


Taide vastaan totuus- Professori Marston ja Ihmenaiset- Tämä syntyi hyvin spontaanisti; katselin elokuvan joka kiinnosti minua, pidin siitä ja sitten luin uutisia ja arvioita siitä- ja lopputuloksena oli teksti jossa pohdin historiallisen revisionismin merkitystä "based on true story"- elokuvissa. 

Kehys vastaan teksti: Warhammer 40 000 & fasismi- Tämä oli pyörinyt mieleni sopukoissa jo jonkin aikaa. Olen aiemminkin mainostanut kehystämisen merkitystä taiteessa, ja tässä pääsin puhumaan siitä kontekstissa johonkin josta pidän todella paljon. 

Ylivertainen, synkkä sankari?- Tämän tekstin olin halunnut kirjoittaa jo kauan; Superior Spider-Man päättyi vuosia sitten, mutta sen jälkivaikutukset näkyvät yhä ja se seurasi mielenkiintoista trendiä 90-luvulta. Puhtaan sarjakuva-aiheisisita teksteistä tämä oli suosikkini tältä vuodelta.

Fantasian jäljillä- trilogia- Tämä on osittain suosikkini ja osittain sellainen, jonka vähän niinkuin haluaisin tehdä uudestaan. Tai tarkemmin haluaisin tehdä siitä laajemman; nyt se kapeahko mutta kiteytetty paketti fantasian juurista, ongelmista ja kuinka hiton siistiä se voi olla. 

Arkham Knight ja supersankarin kuolema- Tässä vaiheessa varmaan tajuatte, että tykkäsin kirjoittaa laajoja ja pohdiskelevia tekstejä sekalaisista aiheista. Arkham Knightin läpipelaaminen aiheutti minussa vahvoja negatiivisia tunteita, ja sai miettimään miski edes pidin Batmanista alun perin, saatikka sitten tästä pelisarjasta. 


5 Vuoden parasta sarjakuvaa:


5. Rick and Morty vs. Dungeons & Dragons (Jim Zub, Patrick Rothfuss & Troy Little)

Joo, älä muuta sano. En itse ihan odottanut kuinka paljon lopulta pidän tästä sarjasta. Se on vasta ihna aluillaan, mutta jo nyt Zub ja Rothfuss ovat tuoneet esiin Dungeons & Dragonsin monipuolisuuden; miten tästä pelistä voi nauttia eri tavoilla ja miten yksikään niistä ei ole huonompi kuin toinen. Se käyttää Rick and Mortyn maailmaa ja hahmoja hienosti ja Troy Littlen taide on juuri täydellistä.


4. Immortal Hulk 1: OR IS HE BOTH? (Al Ewing & Joe Bennet)

Hulk on palannut, ja kerrankin minä välitän. Al Ewing vie Hulkin ja Bannerin uusiin ulottuvuuksiin, täynnä radioaktiivisia hirviöitä, näkymättömiä ovia ja rikottuja luita; sanalla sanoen, Ewing teki Hulkista kauhusarjiksen. Immortal Hulk käyttää kauhun kieltä useissa tarinoissa, ja Joe Bennetin Hulk on isomman ja pelottavamman oloinen kuin koskaan ennen. En sitten Ms. Marvelin ole ollut näin innoissani jatkuvasta Marvelin sarjakuvasta.

3. Adventure Zone 1: Here be Gerblins (Travis, Justin, Clint, Griffin McElroy & Carey Pietsch)

Adventure Zone- sarjakuva kuvastaa samannimisen, tunnetun podcastin tunnelmaa mainiosti; aluksi se on hurttia pelihuumoria kokkausohjelmista ja fantasiakliseiden kääntämisestä ympäri, ja yhtäkkiä ollaan kuitenkin oikeiden tunteiden ja menetysten maailmassa. Carey Pietschin taide on juuri sopivaa, halliten sekä komiikan että vakavat hetket taidolla, sekä antaen hyvin sopivat kasvot hahmoille joilla sellaisia ei ennen "virallisesti" ollut. Adventure Zone oli todellinen ilo, ja en malta odottaa kakkoskirjaa.

2. Koschchei The Deathless (Mike Mignola & Ben Stenbeck)

Vaikka Hellboy on jo kuollut, jatkuu tarinat tässä sarjakuva-universumissa porskuttamista eteenpäin- tai tässä tapauksessa, tarjoaa taustatarinan ja samalla kontekstin yhdelle Hellboyn mielenkiintoisimmista antagonisteista. Stenbeckin taide (tuttu myös Baltimoresta) sopii hyvin kirjan kalseaan tunnelmaan, ja Mignola sekoittaa jälleen hienosti Koschchein mytologisen hahmon eri versioita keskenään luodaksene kuvan miehestä, joka on elänyt aivan liian kauan, ja kuinka hän alati menettää kaiken merkityksellisen elämässään kateuden vuoksi. Kuten Hellboy, hänkin kamppailee ihmisyyden ja hirviön välissä, mutta Koschchei on paljon huono-onnisempi kuin Hellboy. Koschchei on varoitus; älä hamua valtaa, voimaa tai ikuista elämää. Mitään hyvää ei siitä seuraa. 


1. Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles (Mark Russel & Mike Feehan)

Puhun nyt kolmannen kerran tästä sarjakuvasta tänä vuonna, ja syystä; The Snagglepuss Chronicles on DC:n Hanna-Barbera- uudelleentulkinnoista syvällisin ja merkityksellisin. Siinä on lukuisia teemoja; Kylmän sodan Yhdysvaltojen kollektivismi, homofobia ja sen vaikutukset ihmisten elämään sekä sananvapaus näin nopeasti, mutta sen vahvin sanoma on sen...itseydessä; käyttämällä klassisia animaatiohahmoja tarinassa korostamaan nostalgian luomaa kiiltokuvaa, Snagglepuss Chronicles muistuttaa kultaisten muistojen vaarallisuudesta ja kuinka kaksiulotteisen kuvan se antaa historiasta. Snagglepuss Chronicles on surrealistinen taideteos todellisuudesta; me voimme elää dystopiassa, me vain emme itse koe sitä. Se on ehdottomasti vuoden paras ja tärkein sarjakuva. 


Vuoden Paras TV-Sarja


(Okei, sarjat joista pidin tänä vuonna tämän yhden lisäksi olivat listalla myös viime vuonna, joten luultavasti vain toistelisin vain samoja kehuja uudestaan ja uudestaan. Legends of Tomorrow, Dear White People ja Brooklyn 99 olivat yhä parasta sitten leikatun leivän, enkä oikeastaan..katsonut kauheasti televisiosarjoja tänä vuonna, enkä halua listata vain jokaista sarjaa oli niiden taso mikä tahansa. Katselin yli 250 elokuvaa vuodessa, give me a break.)

Barry


Bill Haderin tähdittämä Barry oli aikamoinen yllätys, mutta kaikin puolin täydellinen sellainen. Komedia siitä, kuinka palkkatappaja haluaa ryhtyä näyttelijäksi kuulostaa halvalta, mutta Hader ja Alec Berg nostavat perusidean ylös hullulla tavalla. Se on hauska kuin mikä, mutta samalla myös parhaimpia elokuvia PTSD:stä ja traumoista, ja Barry (Hader) toimii tässä kohtaa ankkurina. Se on kolkko katsaus väkivallan hintaan (jokaisella tapolla on takaisimaksu) ja siihen kuinka Barry koittaa päästä tästä maailmasta ulos, sillä hän ei enään kestä tätä versiota itsestään- ainoa tapa saada hetken vapautusta on näyttämöllä, olemalla joku toinen. Barry yhdisti mustan huumorin ja vakavan aiheen tyylillä ja ammattimaisuudella, ja on ehdottomasti vuoden parasta televisioviihdettä.


Paras Happening:


Tampere Kuplii 2018! Olin ensimmäistä kertaa mukana tekemässä tapahtumaa (ohjelmapuolella) myyntisalissa päivystämisen sijaan. Vedin kolme ohjelmaa, tapasin paljon tuttuja ja sarjakuva-alan ihmisiä ja ystäväni Sonja dokumentoi kanssani tapahtuman hienosti vielä sarjakuvamuotoon! Tästä ei kotimaiset tapahtumat paljoa parane. 



Suurin pettymys: The PREDATOR


Pettymyksen vaatimus on se, että minun on täytynyt odottaa jotain siltä. Solo: A Star Wars Story oli elokuva jolta en odottanut juuri mitään, ja se oli noin marginaalisesti parempi kuin odotin, mutta silti kehno. Ready Player Onelta tai Robin Hoodilta en odottanut myöskään mitään. Mutta Shane Blackin The Predatorin piti olla vuoden parhaimpia elokuvia, kun yksi suosikkiohjaajistani tarttui tunnetun toimintafranchisen (jossa hänelläkin on ollut sormensa pelissä) puikkoihin. Lopputulos oli viihdyttävä, mutta niin sekava ja kaikin puolin hämmentävä elokuva. Se oli parempi kuin Solo, Ready Player One ja Robin Hood, mutta sen olisi pitänyt olla niin, niin paljon parempi. 



Ja näin, 2018 alkaa olla paketissa. Uusi vuosi on aivan nurkan takana, ja mietin jo nyt mitä se tuo tullessaan tämän blogin kohdalla. Tietysti elokuva-arvioita- nopeasti mieleen tulee ainakin Battle Angel Alita, Bumblebee, Captain Marvel, Shazam!, Avengers: Endgame, The Favourite, Glass, Vice, How To Train Your Dragon 3, If Beale Street Could Talk, Lego Movie 2 sekä vuoden lopussa tietysti, vihdoin ja viimein, päätös uudelle Star Wars- trilogialle. Mitä haluan itse tehdä ensi vuonna blogin puitteissa? Lisää analyyttisempia tekstejä, toivon mukaan lisää patron- sponsoroituja juttuja ja ehkä enemmän sarjakuvajuttuja, tasapainottamaan tämän vuoden elokuvakeskeisyyttä. Toivotan kaikille hyvää uutta vuotta 2019- olkoon se parempi kuin kulunut vuosi. Vaikkei se paljoa vaadikkaan.





Atte T


PS. Ei, en lupaa mitään sisällön suhteen. En pitänyt puolia viime vuotisista lupauksista, joten mitä sitä suotta. 

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

RIP 2018: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 3

Tämä on päivän myöhässä kirjoittajan valitettavan sairastumisen vuoksi, ja nyt kun kirjoitan tätä olen yhä hieman heikossa hapessa, joten jos tämä tuntuu lyhyeltä tai sekavalta, laitetaan se sairauden piikkiin. Edellisen kahden elokuvan jälkeen on vuorossa enemmän positiivisuutta, sillä nyt puhun kahdesta elokuvasta jotka saavat minut hymyilemään ja vollottamaan lähes yhtä paljon:



Paddington 2



Katselin aiemmin tänä vuonna uudestaan Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, ja yksi syy tähän oli kaverini kommentti siitä kuinka ne ovat hieman vanhentuneet hänen mielestään. Olen kunnioittavasti eri mieltä. Taru Sormusten Herrasta ja Paddington 2 tulevat molemmat pysymään tuoreina ja samaistuttavina, koska ne ovat molemmat loputtoman vilpittömiä. Paul King ei pelkää mitään alkuperäismateriaalistaan, vaan siirtää Michael Bondin lastenkirjojen maailman nykypäivään ilman kyynisyyden häivääkään, luoden samalla sekä täydellisen jatko-osan että yhden parhaimmista lastenelokuvista mitä on koskaan tehty. Paddington 2 on kuin lämmin halaus sadepäivänä. 



Paddington oli itsessään jo pieni mestariteos, kaikin puolin loistava pakolais/maahanmuuttaja- paraabeli joka osui Bondin alkuperäisten kirjojen sotaorpo- tematiikkaan täydellisesti. Paddington on elokuva erilaisuuden hyväksymisestä ja kuinka se voi rikastuttaa kaikkien elämää. Paddington 2:ssa tämä on jo käsitelty, eikä tähän juurikaan palata (paitsi Herra Curryn (Peter Capaldi) tapauksessa). Nyt Paddington (Ben Whishaw) asuu Puutarhakadulla Brownien perheessä, auttaen naapureitaan arkisissa askareissa. Paddington haluaa antaa Lucy-tädilleen (Imelda Staunton) 100-vuotislahjan, sillä Paddington rakastaa tätiään ja on kiitollinen kuinka hän uhrasi oman unelmansa Lontoosta Paddingtonin puolesta. Täydellinen lahja löytyy, mutta sen perässä on myös Phoenix Buchanan (Hugh Grant), näyttelijä ja tarinan konna, jota ajaa täysin ego ja itsekkäät halut, ollen täydellinen antiteesi Paddingtonin hahmolle. Hugh Grant näytteli vuoden parasta leffapahista, how about that.



Paddington päätyy vankilaan rikoksesta lavastettuna, ja jouduttuaan välittömästi ongelmiin kömpelyytensä takia, hän ystävystyy paatuneen taparikollisen Knuckles McGintyn (Brendan Gleeson) kanssa, joka ihastuu Paddingtonin hänelle tarjoamaan marmelaadi-voileipään. Hetkessä Paddington muuttaa myös vankilan paremmaksi paikaksi, nähden näissä rikollisissa heidän parhaimmat puolensa. Tämä on avain kaikkeen; Paddington näkee parhaimmat ihmisissä, ja ruokkii ja kannustaa näitä puolia. Knuckles on raivoava kauhu jota muut vangit pelkäävät, mutta vain siksi että Knucklesin toista, parempaa puolta kukaan ei ole nähnyt, saatikka sitten kannustanut. Ensimmäisessä elokuvassa Paddingtonista tulee yhteisön jäsen, ja Paddington 2 näyttää kuinka tärkeä osa hän on. 



Sananen elokuvien huumorista; hyvien vitsien ja mahtavien line deliveryjen lisäksi Paddington 2 on kantamassa Mr. Beanin ja Buster Keatonin komiikan perintöä eteenpäin. Varsinkin Mr. Bean tulee mieleen innoitteena Paddingtonin hyvämielisestä kömpelyydestä; Paddington hoitamassa parturin hommia on yksi elokuvan hauskoimmista kohtauksista, Paddingtonin ikkunanpesuhommat tuovat sen mainiossa geometrian käytössä juurikin Keatonin komiikan mieleen ja Paddingtonin ja McGintyn vankilapako tuo helposti mieleen Wes Andersonin selkeän tyylin ja komiikan. Ja kun puikoissa on kokenut komediaohjaaja ja näyttelijöinä Britannian elokuva-ja televisiomaailman all stars on lopputuloksena elokuva joka toimii koko ajan, alusta loppuun.




Paddington 2 on elokuva jollaisia pitäisi olla enemmän. Täydellinen lastenelokuva on sellainen, josita myös aikuiset voivat nauttia ja minä todella olen nauttinut näistä elokuvista. Se opettaa tärkeitä opetuksia kaikille- ole hyvä, ja tähän hyvyyteen maksetaan hyvyydellä. Paddington 2 päättyy Paddingtonin epäonnistumiseen- hän ei saanut lähetettyä täydellistä lahjaa Lucy- tädille. Mutta hänen kiltteyttään ei olla unohdettu. Tämän elokuvan loppu on täydellinen; se tulee hieman odottamattomasti, tekee järkeä ja jos olet samanlainen kuin minä, saa itkemään valtoimemaan sen lämpimyydelle ja hyvänmielisyydelle. Paddington 2 saa minut joka kerta hymyilemään valtoimemaan, ajattelmaan maailmaa parempana paikkana kuin se ehkä on ja toivomaan, että jos olisimme kiltimpiä ja kohteliaampia, asiat olisivat paremmin. 



Spider-Man: Into the Spider-Verse




Tämä tuli hieman taka-vasemmalta, vaikka kaikki merkit tämän nerokkuudesta olivatkin ilmassa. Odotin hauskaa elokuvaa, sillä tekijöinä oli hauskojen elokuvien tekijöitä ja animaation ammattilaisia. Mitä lopulta sain oli hauska elokuva kyllä, mutta myös upea tribuutti supersankarisarjakuville tarinankerronan muotona, animaation mestariteos joka rikkoi rajoja ja paras Hämähäkkimies- elokuva mitä on kuunaan tehty- ja ehkä myös paras supersankarielokuva ikinä. Bob Persiechetti, Rodney Rothman ja Peter Ramsey sekä Phil Lord tekivät vuoden parhaimman supersankarielokuvan. Into the Spider-Verse alkaa nopealla, muutaman framen kuvalla Comics Code Authorityn logosta- ja elokuva seuraa tätä koodia, huvittavasti. Animaatio Into the Spider-Versessä on juhlinnan arvoista, sekoittaen 2D-3D- animaatioita ja yhdistäen sarjakuvakerronan efektejä ja ruutuja sekaan, luoden upean näköisen animaation joka samalla kunnioittaa kertomansa tarinan juuria. Tämä on todellakin sarjakuvaelokuva, ei vain sarjakuvahahmoja käyttävä elokuva.



Tätä ennen, minun suosikki- Hämähäkkimies-leffani (sekä tiukka kilpailija parhaimman supersankarileffan tittelille) oli Spider-Man 2, Sam Raimin huikea jatko-osa joka näytti kuinka rankkaa, haastavaa, ahdistavaa ja epä-palkitsevaa supersankarointi on, mutta samalla näyttäen kuinka tärkeää ja merkityksellistä se on. Into the Spider-Verse on samalla viivalla; Miles Moralesin (Shameik Moore) universumin sankarillinen onnistuja- Hämis (Chris Pine) on taistellut koko ikänsä, ja vaikka hän on rakastettu ja arvostettu, on hän lopussa. "Olen niin väsynyt", hän sanoo taistellessaan Hiipijää ja Vihreää Menninkäistä vastaan, luoja yksin tietää kuinka monennen kerran. Kun tutustumme Peter B. Parkeriin (Jake Johnson), näemme kuinka hänen elämänsä sankarina on ollut yhtä kärsimystä ja tappiota. Hänestä on tullut kyyninen ja kalsea, ja hän on unohtamassa millaista on olla supersankari. Vaikka Into the Spider-Verse juhlistaakin Hämähäkkimiestä, ei se pehmoile sankaruuden hinnan kanssa.



Ja kaiken keskellä on Miles Morales, täydellinen päähenkilö. Miles on nuori, joka haluaa auttaa ja tehdä omalla osallaan maailmasta paremman paikan, mutta epävarmuudessaan ei tiedä mitenkä. Ja hänet iskostetaan tähän hämähkkimiesten ja ulottuvuuskoneiden maailmaan, mihin hän ei ole mitenkään valmis. Ja hänen tiensä ei ole helppo. Miles kysyessä isältään "miksi tämä vihaa Hämähäkkimiestä" en voinut olla ajattelematta tuon kysymyksen kaksinaisuutta. Miles on, kuten monet nuoret tuossa iässä, kahden maailman välissä. Hänen suhteensa setäänsä Aaron Davisiin (Mahershala Ali) on jo tarpeeksi monimutkainen ennen kuin he joutuvat vastakkain Hämähäkkimiehenä ja Hiipijänä, jolloin se muuttuu monimutkaisesta sydäntäriipiväksi. Pelko omasta paikasta, tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista kaikki kulminoituvat kaikkein parhaimpaan "olen nyt supersankari"- uskonloikkaan, joka on tämän elokuvavuoden parhaimpia kohtauksia.

what's up danger


Muut hämähäkki-immeiset täydentävät tarinaa tärkeällä tavalla. Peter B. Parkerin tehtävä on opettaa Milesia olemaan Hämähäkkimies, mutta joutuu samalla itse oppimaan millaista on olla sankari taas. Spider-Gwen (Hailee Stanfield) on parhaan ystävänsä menettänyt sankari, joka on kuitenkin löytämässä uutta ystävää Milesista. Peter Porker (John Mulaney), Spider-Man Noir (Nicholas Cage) ja Peni Parker (Kimiko Glenn) täydentävät rosteria, kukin saaden oman paikkansa loistaa. Mutta nämä hauskat hahmot, kuten monet Phil Lordin elokuvien hahmoista, omaavat surun taustallaan. Vuorotellen he käyvät läpi ketkä he ovat menettäneet ollessaan Hämähäkkimies; "Worst thing about this job is that you can't save 'em all.", sanoo Peter Porker, HÄMÄHÄKKIKARJU, surumielisesti. Ja se toimii, se todella, todella toimii ja minä välitin näistä hahmoista niin paljon. Sama surumielisyys on kaikkialla, jopa Kingpinin (Liev Shreiber) juonessa; hän menetti perheensä, ja hän koittaa saada sen takaisin. Kingpin on samalla viivalla sankarien kanssa, mikä on mielenkiintoinen lähestymistapa.



Hämähäkkimiestä kutsutaan samaistuttavaksi supersankariksi. Tämä oli osa hahmon elinvoimaisuutta, vaikkakin viime vuosina on Hämähäkkimies kohdannut saman ylinäkyvyyden kuin Batman. Tosin tarkempaa olisi sanoa että Peter Parker on kohdannut ylinäkyvyyttä. Into the Spider-Versen maailmassa hämähäkki-persoonien monimuotoisuus muistuttaa, kuinka elinvoimainen hahmo Hämähäkkimies onkaan. Kuten Mary Jane sanoo elokuvassa:

"My husband Peter Parker was an ordinary person. He once said it could be anyone behind the mask. He was just a kid who happened to get bit...He didn't ask for his powers. But he chose to be Spider-Man...My favorite thing about Peter is that he made us feel powerful. We all have powers of one kind or the other and in our own way we are all Spider-Man, and we are all counting on you."

Tämä elokuva muistutti meitä siitä, että kuka tahansa voi olla sankari. Se todellakin ymmärtää Hämähäkkimiehen samaistuttavuuden ytimen. Kyse ei ole vain Peter Parkerin moninaisista ongelmista, vaan siitä että kuka tahansa meistä voi olla Hämähäkkimies. Into the Spider-Verse on inklusiivinen, innostava, inspiroiva- parhaan kaltainen supersankaritarina. Se nojaa aikaisempaan materiaaliin ja imee siitä voimaa, mutta on avoin katsojalle kuin katsojalle. 




Minä olen tunteellinen katsoja elokuvissa. Minusta itkeminen on aina hyvästä, sillä se rohkaisee avoimempaan tunteiden ilmaisemiseen. Hyvien elokuvien tapauksessa, jos kyseessä on juuri oikeat tunteelliset vetimet, tämä manifestoituu elokuvan lopussa kyynelinä. Into the Spider-Verse sai minut itkemään useana kertana elokuvan aikana. Se on tarina täynnä hienoja, vahvoja kohtauksia ja lienee pakko sanoa kuinka Stan Leen viimeisestä cameosta oltiin saatu myös kaikkein merkityksellisin cameo. Into the Spider-Verse on tämän vuoden Last Jedi; elokuva pitkäaikaisessa franchisessa, joka sai minut välittämään niin paljon näistä hahmoista ja tästä maailmasta, ja samalla se iskosti saman viestin:

Me kaikki voimme olla Hämähäkkimies. 

"That person who helps others simply because it should or must be done, and because it is the right thing to do, is indeed without a doubt, a real superhero" - Stan Lee. 

Thanks to Stan Lee and Steve Ditko, for telling us we're not the only ones.


Atte T 



perjantai 28. joulukuuta 2018

RIP 2018: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 2

Lista jatkuu, tänään kahden elokuvan muodossa! Nämä kaksi elokuvaa eivät olleet mitään iloisuuden tai huumorin mallikappaleita, päinvastoin; niissä käsitellään hyvinkin raskaita aiheita, ja tänään paneudun hieman näihin aiheisiin, joten sisältövaroituksena; puhetta masennuksesta, itsemurhasta ja traumoista.



Kunniamaininnat osa 2: The Electric Bogaloo:


Searching (Aneesh Chaganty)

John Chon uran paras roolisuoritus tuli yhdessä vuoden parhaimmista teknotrillereistä. Searching on kuvattu kokonaan messenger- ruutujen, facetimen ja muiden ruutujen kautta ilman että se tuomitsisi teknologiaa; Kyseessä ei ole elokuva teknologian pahuudesta ja vaaroista joita verkkossa vilisee, vaan Chon isän etääntymisestä tyttärestään vaimonsa kuoleman jälkeen. Samaan aikaan puolustuspuhe 2000-luvun digitaalisen maailman puolesta ja varoitus verkon tavasta luoda vääriä kuvia, Searching on vuoden originaaleimpia elokuvia.

I, Tonya (Craig Gillespie)

Elämänkerta-leffoja tulee ja menee, ja tänä vuonna näiden joukossa on ollut todellisia helmiä. I, Tonya on ehkä suosikkini; tarina Tonya Hardingin (Margot Robbie) kohtaamista ongelmista elämässä median ja mielikuvien kanssa. Lopputuloksena on mediakriittinen elämänkerta, joka leikkii todellisten tapahtumien ja huhupuheiden välillä, korostaen Hardingin epäreilua tilannetta kaiken keskellä ja miten hänestä tehtiin pahis, koska ihmiset halusivat sitä. Kaikin puolin loistava, ja Allison Janney ehdottomasti ansaitsi palkintonsa. 


Game Night (John Francis Daley, Jonathan Goldstein) 

Vuoden hauskimpia elokuvia, ja kaikin puolin puhdas klassinen komedia; ei satiiri eikä parodia, vaan vain hauskasti kirjoitettu elokuva hyvien hahmojen ympärillä. Nopeasti eskaloitunut kaveriporukan peli-ilta sisältää muun muassa Jesse Plemonsin uskomattoman oudon poliisi-naapurin taloon soluttautumisen, hyvin hankalan luodin poistamisen käsivarresta sekä kopittelukisan Fabergen munan kanssa. Monet (kuten minä) nukkuivat Game Nightin ohitse, mutta viimeistään nyt on ehdottomasti korkea aika jokaiselle tutustua tähän elokuvaan. 


First Man (Damien Chazelle)

Hoo boy. Teknisellä tasolla First Man on yksi vuoden vaikuttavimpia, ja siihen päälle vielä loistava tarina ja Ryan Goslingin todella tiukka roolisuoritus, ja meillä on kasassa Chazellen uran paras elokuva. Kyseessä ei ole vain tarina siitä miten Neil Armstrong lensi kuuhun, vaan se on myös tarina Armstrongin elämästä, joka on täynnä menetystä ja tappiota; ainoa tapa jolla nämä tappiot tekevät järkeä on saavuttaa kuu. Löytyykö rauha vain rauhallisuuden merestä? Tässä avaruusodysseuksessa kyse on todellakin odysseuksesta; matka muuttaa perspektiivin kaiken suhteen, ja First Man esittää tämän kauniisti. 

Lady Bird (Greta Gerwig)

Lady Bird on todella hyvä teinielokuva, sillä vaikka se kertookin 2000-luvun alun alkuvuosista, tulee se olemaan ajaton, sillä sen teemat ja ongelmat ovat suhteellisen universaaleja. Luokkaerot, seksuaalisuus, sodan varjo ja perheongelmat ovat kaikki esillä, ja niitä käsitellään tavoilla jotka tuntuvat yhtä ajankohtaisilta yhä 2010-luvullla. Lady Bird esittää myös mielenkiintoisen ajatuksen tietynlaisesta itsekkyydestä; Lady Birdin (Saoirse Ronan) ongelmat tuntuvat pieniltä verrattuna ystäviensä ja perheen ongelmiin, puhumattakaan globaaleista asioista, mutta vähentävätkö nämä hänen ongelmiensa merkitystä?


Sitten itse asiaan:

Mandy



Olen puhunut jo Panos Cosmatoksen mestariteoksesta tänä vuonna aiemmin hyvin laajassa mittakaavassa ja syvällisemmin kuin normaalien arvioideni kanssa, joten tässä voi olla jotain toistoa, mutta voisin kyllä puhua Mandysta kauan ja hartaasti. Useimmat elokuvat ovat salamoita pulloissa; niiden täydellinen toistaminen on todella vaikeaa ilman että jokin menee vikaan. Mandy on elokuva, jossa Nicholas Cage jahtaa hippejä takaa jotka tappoivat tämän tyttöystävän, emuloiden kasaritrillerien raakuutta. Nämä perusosat eivät itsessään tehneet Mandysta loistavaa, vaan kaikki niiden ympärillä ja sisällä, luoden tarinan joka on enemmän kuin pelkkä halpa trilleri. Ja minä, suuri Nicolas Cage- fani, olisin luultavasti pitänyt myös tästä halvasta trilleristä, koska Nicolas Cage. Nyt se on kuitenkin elokuva, joka voi kisata Mad Max: Fury Roadin kanssa suosikkileffojeni kärkipaikasta.




Olen usein verrannut Mandya toiseen 1980-luvulla uuteen suosioon nousseeseen alagenreen- barbaaritarinaan. Sen juonesta ja tarinasta löytyy paljon samanlaisuuksia Conan Barbaarin ja Red Sonjan kaltaisiin tarinoihin kostosta ja sivistyksen hylkäämisestä. Red on vanha soturi, joka asuu rakkaan Mandynsa (Andrea Riseborough) kanssa kaukana muista ihmisistä. Kun paha Velho Jeremiah Sands (Linus Roache) vie tämän onnen häneltä, täytyy Redin palata vanhaan elämäänsä, noutaa aseensa ainoan ystävänsä luota ja metsästää pahan velhon miehet, yksi kerrallaan. Hän kokee profeettisen näyn, löytää tien pahan velhon tornille ja tappaa hänet, matkaten yksinäisellä tiellä vain menneisyyden haamut seuranaan mystisen taivaan alla. Tosin samaan aikaan Red on hieman huonokuntoinen ex-alkoholisti puunhakkaaja, Jeremiah epäonnistuneesta folk-laulajasta kulttijohtajaksi muttunut sekopää ja tämän pahat palvelijat vain huumekoukussa oleva motskarijengi.


Tämä fantasian ja todellisuuden, överin ja maallisuuden yhdistelmä saa voimaansa elokuvan ääni-ja valomaailmasta. Edesmenneen neron Johan Johanssonin uskomaton soundtrack huokuu Vangeliksen ja Tangerine Dreamin elektronisten soundtrackien tunnelmaa, heittäen sekaan vielä sähkökitaroita ja rumpusettejä, huokuen heavy metal- estetiikkaa kaiken ylle. Elokuva jopa alkaa King Crimosonin kappaleella Starless! Mandyn maailmassa on myös valoilla ja valaistuksella iso merkitys. Eri valot merkitsevät erilaisia asioita; sähkönsininen valo on painajaismainen, vihreä hohde yliluonnollinen ja punainen raivon välikappale, elokuvan hukkuessa punaisuuteen niin Jeremiahin kuni Redin raivotessa. Nämä korostavat elokuvan kasari-estetiikkaa, mutta vahvistavat myös elokuvan fantasianomaista tunnelmaa ja ilmapiiriä. 


Elokuvassa on myös surullinen ja lohduton lopputulema. Kostotarinat ovat sellaisia, joista harvemmin jaksan välittää. Kosto on tavoitteena turha ja ontto, sillä se johtaa usein vain toisen kuolemaan ja siitä nousevaan tyhjyyteen- harvat elokuvat osaavat kuvatä tätä tunnetta oikein. Mandyssa on tämä, yhdistettynä tapetun rakastetun kliseesen, mutta se osaa tehdä tällä tropella jotain mielenkiintoista; Mandyn kuolema johtaa Redin tapauksessa täydelliseen itsetuhoon. Redissä joka metsästää Jeremiahia ei ole mitään yhteistä vanhan Redin kanssa, tämän hylätessä Mandyn tuoman onnen ja rauhallisuuden, kulkien hulluuden, päihdeaineiden ja yksinäisyyden polulla. Edes lopussa, kun Jeremiah ja tämän seuraajat on tapettu, ei Red ole tyytyväisen oloinen. Hän istuu autossa, hallusinoiden rakkaimpansa etäisenä haamuna, hymyillen mielipuolista hymyä. Red on hukassa, eikä hänelle ole enään paikkaa tässä maailmassa. Siksi hän ajaa toisessa maailmassa, kahden auringon alla kohti epävarmaa tulevaisuutta. 



Tämä on Nicolas Cagen uran lopputulema; draamanäyttelijä joka on tuomittu näyttelemään hullun roolia. Ehkä Mandyn jälkeen voimme taas arvostaa Nicolas Cagea ilman ironiaa. 


Annihilation 



Annihilation sai osalta yleisöstä ja kriitikoista kylmän vastaanoton, mikä hämmensi minua pitkään. Alex Garlandin häiritsevän hyvän uran viimeisin oli elokuva josta pidin suunnattomasti, joten hot taket kuten "elokuva ei tee järkeä" tai "se oli vain hölynpölyä." Sitten tajusin että todella moni katsoi tätä elokuvaa- ja montaa muuta- kuin arvoitusta ratkaistavaksi, lukien elokuvaa kuin piru raamattua, sivuuttaen hyvin perinteisen symboliikan ja metaforat. Annihilation ei ole varsinaisesti mysteeri, vaan scifi-tarina hyvin vaikeista ja monimutkaisista asioista; sairaudesta, kamppailusta sitä vastaan ja muutoksen kauhistuttavuudesta. Ei, minua ei kiinnosta erot kirjaan. Katsoin elokuvan ja pidin elokuvasta. Annihilation oli minun suosikki-kauhuleffani tältä vuodelta. 



Ensiksi kuitenkin; Annihilation on yksi visuaalisesti kauneimmista kauhuleffoista vuosiin; Hohteen maailma on visuaalisesti upea, kuvaten luonnon mutaatioita monista näkökulmista. Kukat jotka kasvavat toisistaan välittämättä lajikkeista, peuroja joidenka sarvet ovat kuin puiden oksat keväällä. Samalla on myös kauhuja, kuten mutaation luoma hrviömäinen krokotiili ja kauhistuttava karhuhirviö, jonka huuto saa minut värisemään joka kerta. Äänisuunnittelu on osa tätä, ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrowin soundtrack tekee Hohteesta sekä rauhallisen kauniin että hirvittävän painajaisen. Tarina, hahmot ja ideat sen sisällä saavat voimaa estetiikasta ja äänimaailmasta, ja Annihilation onkin hyvin eheä paketti. 



Annihilation menee suoraan eksistentiaalisen kauhun pariin; sen päällimäinen kysymys käsittelee traumoja, ja miten traumat- johtuivat ne sitten kuolemasta, sairaudesta tai muista tapahtumista- muuttavat meitä, mahdollisesti peruuttamattomasti. Tämä muutos nousee esille monessakin kohtaa ilmiselvästi; Cassin (Tuva Novotny) puhuessa tyttärensä kuolemasta leukemiaan, hänen piti surra kahdesti; kerran tyttärensä puolesta, kerran vanhan itsensä puolesta. Hohde on elokuvassa metafora erinnäisille traumoille ja väkivaltaisille muutoksille, jotka jättävät jälkensä ja muuttavat niitä jotka sinne joutuvat. Osalle tämä muutos on liikaa. Kanen (Oscar Isaacs) tappaessa itsensä fosforikranaatilla, jää hänestä jäljelle vain ontto keho, vanhan Kanen kuollessa liekeissä Hohteen sisällä. Vanha Kane ei enään uskalla elää, koska ei tiedä kuka hän on, iskostaen tulevaisuuden Uudelle Kanelle, joka on näiden traumojen ja kipujen muuttama.



Muutos on pelottavaa. Arkiset muutokset eivät ole tämän elokuvan aiheena, vaan suuremmat, eksistentiaaliset muutokset ihmisessä. Tri Ventress (Jennifer Jason Leigh) kärsii syövästä, villin solumutaation muuttaessa ja tappaessa häntä sisältäpäin, Hohteen luonnon peilatessa tätä omalla villillä muutoksellaan. Ventress ja Lena (Natalie Portman) haluavat joko löytää muutoksen syyn tai taistella muutosta vastaan. Cassiella ei ole mitään sanottavaa, hän on kohtalon uhri ja Anya (Gina Rodriguez) pelkää muutosta loputtoman paljon. Josie (Tessa Thompson) on ainoa joka suostuu muutokseen, antautuen sille ja tullen yhdeksi traumansa kanssa, sulautuen osaksi Hohtoa saumattomasti. Muutos harvoin on hyvää tai pahaa, se vain on muutosta, ja sen armottomuus ja säälimättömyys on kauhistuttavaa- sille ei voi lopulta mitään.



Annihilation on myös tarina Lenan ja Kanen kokemista muutoksista ihmisinä. Elokuva esittelee heidän elämänsä ja parisuhteensa eri osia; onnellisuutta ja iloa, etääntymistä ja erimielisyyttä ja lopulta parisuhteen hajoamisen merkkejä Lenan pettäessä Kanea. Kane palaa kotiin pitkältä matkalta, sairastuu ja joutuu sairaalahoitoon, Lenan koittaessa selvittää syytä Kanen sairastumiseen. He kohtaavat elokuvan lopussa, jossa tämä matka on muuttanut heitä; he eivät ole enään ne samat Lena ja Kane jotka nauroivat yhdessä sängyssä, vaan muuttuneet ihmiset. Lena kohtasi kipunsa, ja kuten Kane, hän tajuaa että kipu on osa häntä, peilikuva joka syntyi hänestä. Sitä ei voi karata. Annihilaatio on reaktio jossa hiukkanen kohtaa antihiukkasensa, muuttuen säteilyksi. Lopussa lääkäri kyselee Lenalta täysin vääriä kysymyksiä, juuri niitä mitä monet elokuvan nähneet ovat toistelleet kuin niillä olisi jotain merkitystä. Mitä SE tahtoi? Ei mitään. Sairaus, kipu, muutos, trauma ei "tahdo" mitään. Se vain on, ja se on kohdattava ja hyväksyttävä, tai se hävittää sinut.


Ja se että niin moni ei tuntunut näkevän tätä aspektia elokuvasta on sääli, sillä Annihilation, yhdessä Mandyn kanssa, ovat esimerkillisiä elokuvia surusta, traumasta ja symbolisesta itsetuhosta tämän edessä. 


Viimeiset kaksi leffaa käsitellään huomenna.

Atte T




torstai 27. joulukuuta 2018

RIP 2018: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 1

Hip hei, ja niin alkaa olemaan vuosi paketissa. Vatsakumpuni on kasvanut kinkuista ja kaloista, ja nyt maatessani ähkyn vallassa sänkyni pohjalla on aika katsoa taaksepäin tähän oudon pitkään ja kaoottiseen vuoteen. Aloitamme tietysti elokuvista. Olen tänä vuonna pitänyt kirjaa elokuvista jotka olen katsonut; twitterissä pitämäni luku kulkee tällä hetkellä 250 tietämillä, mutta tähän on laskettu vain kertaalleen katsotut elokuvat. Luvuissa ei näy jokainen kerta kun halusin piristää itseäni Paddington 2:en tai Big Shortin avulla, tai moninkertaisten Steven Spielberg- maratonieni toistot. Itse elokuvateatterissa kävin lähemmän 30 kertaa. Kun aloin miettimään omia suosikkejani vuoden elokuvista (kyllä, suosikkeja; vaikka teknisesti parempia elokuvia on, nämä ovat minun suosikkini tältä vuodelta), oli shortlist yllättävän pitkä. Yhdeltä istumalta keksin 15 loistavaa elokuvaa tältä vuodelta, joista 5 tutustun tarkemmin tänään ja tulevina päivinä. Kriteerinä oli että elokuvan on ollut Suomessa jossain levityksessä vuonna 2018 ja että näin sen 2018.



Kunniamaininnat:


The Ballad of Buster Scruggs (Joel & Ethan Coen)

Coenin veljesten uusin western yhdisti lyhyistä tarinoista muodostuvan antalogian alla kulkevaan metateemaan tarinoista ja elämän kursjuudesta sekä kuoleman satunnaisuudesta. Business as usual siis Coeneille, ja vaikka jotkut tarinat tuntuvat irrallisemmilta kuin toiset, on kyseessä kuitenkin taidokas ja äärettömän viihdyttävä paketti. Tarinat kuten The Meal Ticket sekä Gal Who Got Rattled ovat niin hyviä elämän raadollisuuden kuvaamisessa ettei paremmasta väliä. 

The Rider (Chloe Zao)

The Rider on puolestaan "western to end all westerns", anti-sankaritarina jossa yksinäisen ratsastajan elämää tapaturman jälkeen tutkitaan arvostuksella ja hiljaisella melankolialla. Amatöörinäyttelijät ovat huikeita, Zao saa reservaatin näyttämään sekä kauniilta että kurjalta samaan aikaan ja kaiken kurjuuden jälkeen lopulta elämännälkäinen. The Rider on paras lännenelokuva jonka olen nähnyt, helposti. 

The BlackKklansman (Spike Lee)

The BlackKklansman markkinoitiin komedisena poliisileffana uskomattomasta tositarinasta, jossa afroamerikkalinen poliisi Ron Stallworth soluttautui Ku Klux Klaanin riveihin. Loppujen lopuksi The BlackKklansman oli yksi raskammista katselukokemuksista, jonka viimeiset hetket ovat kutsu barrikadeille, ja muistutus siitä kuinka vähän oikeasti on muuttunut kolmenkymmnen vuoden aikana. The BlackKklansman on monista Trumpin ajan poliittisista elokuvista suorin ja vaikuttavin, ja se tuli juuri oikeaan aikaan ulos. Viihdyttävä komedia, elokuvahistoriallinen essee ja voimakas julkilausuma, ja mukana oli myös Jasper Pääkkönen joka oli plussaa.

The Black Panther (Ryan Coogler)

Ryan Coogler on parhaimpia elokuvaohjaajia tällä hetkellä; molemmat Fruitvale Station ja Creed olivat loistavia, ja jopa Marvelin megastudion mandaatilla luotu Black Panther on hänen käsissään rohkea, kekseliäs ja moderneilla poliittisilla ajatuksilla vuorattu supersankarileffa. Ennen Joulukuuta oli Black Panther helposti suosikkini vuoden supersankarielokuvista, ja ehdottomasti myös yksi vuoden parhaimmista elokuvista, sekä globaalinen kulttuuritapahtuma joka resonoi katsojien kanssa laajalti.


The Shape of Water (Guillermo Del Toro)

Parhaan elokuvan Oscarin napannut The Shape of Water on taas jällene yksi napakymppi Guillermo Del Toron lähes ärsyttävän hyvässä putkessa, ja kuten Crimson Peakin ja Pan's Labyrinthin tapauksessa, kyseessä on genrejä ja tyylejä sekoittava satu, joka käsittelee monia Del Toron moderneja pelkoja diskriminaatiosta ja erilaisuuden hyljeksimisestä. Kalamiehen ja mykän naisen rakkaustarina voitti vuoden parhaan elokuvan palkinnon, ja ansaitusti. En malta odottaa mitä Guillermo Del Toro tekee seuraavaksi.


Ja tästä pääsemme vuoden viiden parhaimman joukkoon. Tulevien päivien aikana käymme läpi viisi vuoden parasta elokuvaa vaihtelevassa laajuudessa, riippuen siitä kuinka paljon minulla on niistä sanottavaa. Aloitetaanpa!


Death of Stalin


Death of Stalin on Armando Iannuccin adaptaatio ranskalaisesta sarjakuvasta, joka kertoo Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalinin kuolemasta ja sen jälkeisestä valtataistelusta siitä, kuka istuu hänen paikallaan Neuvostoliiton huipulla. Näin sanottuna tämä ei kuulosta siltä, mutta Death of Stalin on vuoden hauskimpia sekä ajankohtaisimpia elokuvia. Skotlantilainen satiirikko Ianucci on aiemminkin kuvannut poliitikkoja ja poliittisten tilanteiden yleistä huvittavuutta, mutta nyt hän menee uudelle tasolle. Lopputuloksena on elokuva jolle nauraa, kunnes alkaa ihmettelemään mikä tässä vallanhimon ja säälimättömyyden teatterissa oli edes hauskaa.



Vaikka kyseessä on elokuva tositapahtumista, on monet elokuvan skenaarioista mielikuvituksen tuotetta. Mutta osa hulluimmista jutuista on täysin totta, mikä tekee elokuvasta tietyllä tapaa vainoharhaista katsottavaa; antoiko Berija todella tuollaisia ohjeita? Oliko Stalin tapattaa ulkoministeri Molotovin, ja vain Stalinin itsensä kuolema esti tämän toteututumisen? Seisoivatko puoluejohdon jäsenet tumput suorina Stalinin ruumiin ympärillä odottaen lääkäriä, joista suurin osa oltiin teloitettu pettureina jo aikapäiviä sitten? Muutama näistä on ainakin tosi, mutta elokuvan aikana näiden ja monien muiden, paljon pahempien tapahtumien banaalius luo tunnelman jossa todellisuus ja taru sekä kauhu ja komedia sekoittuvat. 



Elokuvan hahmot ovat kokoelma toinen toistaan kamalampia ihmisiä; Josef Stalinin (Adrian Mcloughlin) hirveys on laajalti jo tunnettu, mutta kuka muistaa Lavrenti Berijaa (Simon Russel Beale), Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n johtajaa, joka murhaa, kieroilee ja raiskaa minkä kerkiää? Berijan hriveys saa muut poliittisesta johdosta näyttämään välillä suorastaan lempeiltä, mutta Hrutsevin (Steve Buscemi) teot puhuvat puolestaan; hän ajoi edistyksiä saadakseen suosiota, innosti toverinsa Berijaa vastaan ja lopulta hallitsi Neuvostoliittoa yksinvaltiaana. Stalinin poika Vasili (Rupert Friend) on hulluuden partaalla heiluva alkoholisti, Stalinin ajan Neuvostoliiton tuoman paranoian tuote joka ei tässä ympäristössä ikinä saa apua mitä hän kaipaa. Näiden hahmojen seassa jonkinlaista vilpittömyyttä ja aitoja tunteuta huokuvat Svetlana Stalin (Andrea Risenborough, häneen palaamme vielä elokuvien parissa) ja pianisti Maria Yudina (Olga Kurylenko) vaikuttavat houkilta, joka luo elokuvan- ja oikean Neuvostoliiton- lähes Orwellimaisen tunnelman. Ylhäällä on alhaalla, tässä palaa neljä valoa, minun vaimoni on petturi!



Hirmutekojen tekijöille nauraminen on aina riskaabelia puuhaa. Ongelmana on usein se, että Hitlerin, natsien tai muiden hirmutekojen suorittajille nauramista pidetään joskus heidän tekojensa vähättelynä, muuttaen historian hirviöt koomisiksi pelleiksi. Ratkaisu tähän on siinä, kenelle ja missä kontekstissa nauretaan; Politburon jäsenten tohelluksen esittäminen idioottien yrityksenä esittää funktionaalisuutta ei ole mitään väärää, sillä se nauraa heille ja vie samalla valtaa pois, lyöden ylöspäin. Kertaakaan elokuva ei naura Stalinin vainojen tai Berijan julmuuden uhreille, vaan osoittaa sen sellaisena kuin se oli; hirvittävänä aikana, joka ruokki vainoharhaisuutta ja ajoi pahimillaan perheitä toisiaan vastaan, peläten alati sitä kuka katoaa iäksi yöllisten tarkastusten aikana. Death of Stalin poistaa diktaattorit pedestaaleiltaan, esittäen heidät itseriittoisina ja ei kovin välkkyinä, ja esittää mitä tämän kaltaiset ihmiset silti pystyvät tekemään kansalleen. 




Meille kaikille on Death of Stalinin maailma viime vuosien aikana tullut lähes pelottavan tutuksi:_mitä jos vallan kahvassa on ihmisiä jotka eivät tiedä mitä tekevät ja heitä ohjaa vain henkilökohtaiset vallan ja ahneuden tavoitteet? Lopputulos on systeemi joka ei toimi ja ihmisten vapautta aletaan riistämään. Death of Stalin ei suoraa kerro mistään paitsi itsestään- se ei ole analogi Trumpin ajan Amerikasta eikä Putinin ajan Venäjästä, vaan vallanpitäjistä ja vallan houkutuksesta, ja kuinka mahtavaan asemaan voikaan päätyä täysin sinne sopimattomia ihmisiä. Death of Stalin on hauska, jännittävä ja loppua kohti mentäessä kauhistuttava. Kun Berija raahataan lopulta tuomiolle, ei siinä voi kun katsoa, kuinka täysin omine lupineen toimivat manipulaattorit raahaavat miehen varastotilaan tuomittavaksi, pakottavat signeeraukset papereihin ja lopulta ampuvat hänet. Elokuvavuoden voimakkaimpia laukauksia kuului Death of Stalinissa, jättäen minut syvään hämmenyksen tilaan:

Mille juuri nauroin aiemmin? Miten unohdin, että egoististen idioottien hallinto on oikeassa elämässä hirvittävä painajainen?

Tämä oli vasta alkua


Jatkamme huomenna seuraavan kahden elokuvan merkeissä.

Atte T