maanantai 25. kesäkuuta 2018

Valokeilassa, osa 11

On taas aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarja ovat tuoneet esiin paljon yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaan hieman Jason Aaronista. 


Kun tässä blogissa puhun sarjakuvista ja sarjakuvantekijöistä, aika usein tietyt nimet nousevat esiin. Grant Morrison on ehkä suosikkini alalla tällä hetkellä ja hän on kirjoittanut muutaman suosikkisarjakuvistani. Ed Brubakerin sarjakuvat ovat myöskin olleet esillä. Nyt puhun kolmannesta tekijästä jonka sarjakuvat kerta toisensa jälkeen nousevat omien suosikkieni joukkoon. Esittelin noin vuosi sitten Valokeilassa hänen loistavan X-Men- sarjakuvansa Wolverine and the X-Men. Kyseessä on Jason Aaron. Aaronilla on ollut niin sanotusti hyvä putki päällä jo jonkin aikaa; rikossarjat Scalped ja Southern Bastards ovat molemmat hienoja moderneja lännentarinoita Yhdysvaltojen reunamailta, hänen työnsä Marvelilla kattaa niin Wolverine and the X-Men putken, suhteellisen suositun Doctor Strange- sarjan ja hän sai kirjoitttaa myös Marvelin vuosikausiin ensimmäistä Star Wars- sarjakuvaa joka sekin oli huipputyötä. Tänään haluan kuitenkin puhua eräästä tietystä sarjakuvasta Aaronin resumeessa. Kyseinen sarjakuva sai ilmestyessään aikaan huomattavaa mediahuomiota ja perinteinen valitusyleisö ei vieläkään ole lopettanut aiheesta kitisemistä. Aiheemme on Jason Aaronin Mighty Thor- spesifisti tämä versio:

Jane Foster alias Thor



Teille jotka ette aktiivisesti seuraa sarjisskeneä tai nämä hahmot ovat tuttuja enemmän elokuvien puolelta, hieman taustatarinaa: Jason Aaron on kirjoittanut Thoria jo 5 vuotta. Hän aloitti tittelin Thor: God of Thunder alla, ja tämän sarjan kaksi ensimmäistä osaa käännettiin myös suomeksi: Jumalten Tuho ja Luojapommi aloittivat sarjan Thorille hyvin uudenlaisessa seikkailussa, jossa Thor yhdisti voimansa nuoren ja vallattoman Thorin sekä vanhan Kuningas Thorin kanssa taistelussa Teurastaja- nimistä entiteettiä vastaan, joka pyrki tappamaan jumalat. Tämän jälkeen Aaron aloitti Thor- mythoksen uudelleenkasaamisen; hän esitteli yhdeksän maailmaa uudestaan, ja loi uusia hahmoja edustamaan näitä maailmoja. Tähän kuului myös Maailmojen Kongressi, joka ratkaisisi ongelmat maailmojen välillä Odinin sijaan. Hän toi takaisin vanhoja hahmoja kuten syöpää sairastavan Jane Fosterin, peikko Ulikin ja Malekith Kirotun ja kehitti uudenlaisen vihollisen Thorille, kapitalistisen sadistin ja Roxxon- yhtiön CEO:n Dario Aggerin. Mukana oli myös potentiaalinen uusi mielitietty, S.H.I.E.L.D- agentti Rosalinda Solomon joka jahtasi ekologisia tuhoja tekevää Aggeria. Sanalla sanoen, Jason Aaron ei vain kirjoittanut Thoria vanhoilla säännöillä, vaan loi uutta maailmaa ja mythosta 2010- luvun hengessä.

It was pretty dope.


Sitten hän kirjoitti tarinan nimeltä Original Sin. Piilotetut totuudet sankarien menneisyydestä paljastuivat, ja kaikkitietävyyden saanut Nick Fury (pitkä ja tyhmä tarina) kuiskasi muutaman sanan Thorin korvaan- ja yhtäkkiä hän ei enään ollut Mjolnirin arvoinen. Vasara oli nyt jumissa kuussa, ja ukkosenjumalaa ei enään ollut. Kunnes:

Kyllä, kuussa on happea, why do you ask?


Kun uutinen tästä muutoksesta tuli esiin, muistaen reaktioiden olevan juuri sitä mitä odottaa nörttiyleisöltä. Valitusta siitä nainen on Thor, valitusta siitä että tämä on vain "Marvelin SJW- agendaa", tuhat ja yksi huonoa vitsiä siitä että eikös nimen pitäisi olla Whor ja niin pois päin. Itse olin alusta alkaen tämän idean takana; Uusi Thor näytti siistiltä, arvoitus siitä kuka vasaraa kantoi oli mielenkiintoinen ja Aaron oli aikaa sitten todistanut olevansa loistava kirjoittaja. Luottoni oli ansaittua, sillä Jason Aaron on Mighty Thorin sivuilla laittanut kasaan oikeain mainion sarjakuvaseikkailun josta ei viihdettä, eeppisyyttä ja aitoa sankaruutta puutu. Yksi huomioitava asia; moneen vuoteen ei Thor ole omannut "siviiliminää". Thor on ollut kokoaikaisesti Thor. Haluan pureutua yhteen tiettyyn elementtiin tässä sarjakuvassa, mutta nyt lienee aika puhua siitä kuka tämä uusi Thor oikein on. Kyseessä on toki spoiler viiden vuoden takaa, mutta siitäkin huolimatta- spoilerivaroitus. Okei? Okei.



Kun Thor pelasti maan sankarit ja Asgardian urhot Malekithin johtamilta jättiläisiltä, alkoi Odin ja Odinson (nyt vasaraton vanha Thor; sarjakuvat ovat monimutkaisia!) molemmat omilla tavoillaan selvittämään kuka tämä uusi Thor on. Odinson halusi tietää vain totuuden, mutta Odin ei voinut sietää tätä uutta Thoria. Jason Aaronin käsissä Odin on patriarkaalinen sovinisti, ja ajatus naisesta Thorina hänen ainoan poikansa sijaan oli liikaa hänelle. Taisteltuaan monien muiden naissankarien rinnalla Odinin lähettämää Tuhoajaa vastaan, Thor palasi takaisin Asgardiaan jossa hän palasi takaisin oikeaan olomuotoonsa- Jane Fosteriksi, rintasyöpää sairastavaksi lääkäriksi ja Thorin ex- tyttöystäväksi.


Hyvä supersankaritarina voi muodostua erilaisista osista. Joskus pelkkä lennokas meno ja hauska skenaario riittää pitämään sen ylhäällä, joskis timanttinen juoni ja oikea tapa kertoa on kaiken avain. Mutta kun olet lukenut supersankaritarinoita tarpeeksi, alkaa yhä enemmän näiden hahmojen ja tarinoiden psykologia kiinnostamaan enemmän. Parhaat tarinat ja hahmot kestävät aikaa, sillä heistä löytyy aina mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tom Kingin Batman on omaa loppuaan ja tulevaisuuttaan spekuloiva mies joka pohtii perintöään. Hämähäkkimies on arjessa pärjäämisen ja hyvien tekojen välissä tasapainotteleva tavallinen skidi. Thorista Jason Aaron on löytänyt- tai enemminkin uudelleen tuonut esiin- tämän syvemmän ulottuvuuden. Kun Stan Lee ja Jack Kirby alunperin 1962 loivat hahmon, oli Thorilla siviiliminä Donald Blake, rampa lääkäri. Ideana oli, että Odin laittoi Thorin asuttamaan Blaken ruumista jotta tämä oppisi nöyryyttä. Tämä idea tuotiin osittain esiin Captain America- First Avenger -elokuvassa;

"Weak man knows the value of strength."

Jane Foster myös sanoo tämän suoraan. 

"The world needs a Thor. That's all that really matters. We need a god who understands what it means to be humbled. To be mortal. A god who knows how precious life is. How delicate. A god who struggles every day to life a worthy life. Who suffers so that no one else will have to."

Mighty Thor on siis tarina syöpää sairastavasta naisesta, joka on hiljalleen kuolemassa. Thorina hän on vapaa tekemään hyvää täysin vapaasti; Thor voi heitellä vuoria, lentää halki avaruuden, luoda sateen kuivan maan ylle, puolustamaan heikkoja ja viattomia ympäri maailman- mutta tämä katkaisee aina hoidon, ja Jane Foster ei parane lääkäreiden tehdessä kaikkensa. Jane tietää, että hänen aikansa on rajallinen. Ennemin tai myöhemmin syöpä vie häneltä hengen, koska syöpä on perseestä, mutta jos hän voi sinä aikana tehdä mahdollisimman paljon hyvää maailmalle, hän tekee sen. Balanssi uskomattoman voiman ja kuolemansairauden välillä on mielenkiintoinen, suhteellisen uniikki Marvelin puolella ja myöskin representaation väline; kuinka monta syöpäsairasta kunnon supersankaria tulee mieleen mainstream- sarjakuvien puolelta? Mukana on myös pelkoa tästä vääjäämättömästä kohtalosta; kun Thor taistelee Feeniksiä vastaan, hän kuiskaa itselleen: "En halua kuolla sängyssä maaten"- ajatus voimattomuudesta jumalaisen voiman jälkeen pelottaa Janea. Usein Thorin kaltaisia loputtoman vahvoja sankareita pidetään tylsinä- jos he ovat niin vahvoja, niin voimallahan kaikki ongelmat voidaan ratkaista? Mighty Thor vastaa tähän osittain kyllä, mutta kyse enemmän siitä kuka tätä voimaa käyttää ja mihin. Kyse ei ole juurikaan siitä voiko Thor voittaa lyömällä tämän vihollisen X, koska luultavasti hän voi, se on ennalta varma lopputulos. Mutta mitä Janen täytyy uhrata että hän voi voittaa vihollisen tekee tästä mielenkiintoista.



Thorin isoimmaksi viholliseksi näissä sarjakuvissa on muodostunut Malekith, mutta vaikka kirottu haltia onkin viihdyttävä pahis, on aiemmin mainittu uusi pahis Dario Agger hieman osuvampi. Agger on kyltymättömän ahneuden ja kapitalismin perikuva; superyhtiön CEO joka kohtelee työväkeään kuin orjia ja pitää kaikkia uhrattavina. Malekith on enemmän ison mittakaavan uhka, eräänlainen korvike uudelleen brändätylle Lokille joka ei enään toimi sataprosenttisena pahiksena. Toki Thor kohtaa monenlaisia vastustajia; tuoreimmassa albumissa hän kohtasi S'hiarr-alieneiden jumalat jotka haastoivat Thorin todistamaan jumaluutensa, ja tässä tarinassa Aaronin kiinnostus uskonnoista ja uskosta oli ehkä eniten esillä. Mutta Dario Agger on temaattinen vastakohta Thorille; rikas mies jolla olisi valtaa ja voimaa tehdä oikeaa muutosta maailmassa, mutta hän käyttää kaiken tämän louhiakseen maapallon hedelmättömäksi ja sitten tehdäkseen saman kaikille muille Yhdeksälle maailmalle Malekithin avulla. Amerikkalainen Agger rahoittaa sotaa ympäri galaksin, jotta hän voi saada niiden luonnovarat omaan käyttöönsä. Thor on supersankari, joka auttaa ihmisiä pyyteettömästi ja hänen vastustajansa on ahne kapitalisti tehtaanomistaja; Aaronin Thor on lähellä alkuperäistä Jerry Siegelin ja Joel Shusterin Terämiestä tässä asetelmassa, mikä tuntuu näin 2010-luvulla jokseenkin freesiltä. Niin, ja hän on myös minotauros. 


Useimmat supersankaritarinat voidaan luokitella voimafantasiaksi. Siitä lähtien kun Clark Kent riisui paitansa ja lensi Teräsmiehenä taivaalle, on tämä ollut kiinteä osa fanikulttuuria. Clark ja Peter Parker ovat tavallisia arjen puurtajia, jotka tekevät ihmeellisiä tekoja. Voimafantasia on osa supersankarien viehätystä, ja se on samaistumisen lieveilmiö. Joskus tämä voimafantasia voi suuntautua negatiivisiin suuntiin. Tämä on se ongelma mikä syntyy kun Tuomarin kaltaisista hahmoista aletaan tekemään liian samaistuttavia; armeija ja poliisivoimat alkavat käyttämään tämän symbolia. Mighty Thor on voimafantasiaa voimattomille, niille joidenka arki on selviytymistä, oli kyse sitten mielenterveysongelmista tai syövän kaltaisesta sairaudesta. Sarjakuvat tarjoavat eskapismia, johon kuuluu mahdollisuus nähdä itsensä fantastisissa tarinoissa. Samalla Thorin ollessa ulkopuolinen myös Asgardissa, on hän altavastaaja vanhoillisessa yhteiskunnassa, mikä on hyvä lisä tähän asetelmaan. Jukstapositio aidon heikkouden ja kärsimyksen ja jumalaisen voiman välillä toimii todella hyvin.


Tiedän että Janen pesti Thorina on väliaikainen. Kyynikot ovat laulaneet tätä laulua siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran tarttui vasaraan. Enemmin tai myöhemmin vanha Thor palaa sankaroimaan omalla nimellään. Tämä on ollut näkyvissä sarjiksessa itsessään; Janen aika Thorina on rajallinen tämän sairauden edetessä. Nämä sarjakuvat ovat tosin niin hyviä, että en oikeastaan välitä. Toki teknisesti loputtomaan jatkuvissa sarjoissa on oma ilonsa, ja haluankin lukea Ms. Marvelia vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta jotkut tarinat on hyvä päättää. Loppu ei ole aina huono asia, ja suljetut tarinat kuten Gotham Central ja Superior Spider-Man omaavat jotain mitä alati jatkuvat tarinat voivat hukata; tarinakaaren ja selkeän teeman. Mighty Thor on ollut yhtä iloa. Thorin kamppailut ulkopuolisena Asgardissa ovat mielenkiintoisia, tämän taistelut ympäri yhdeksän maailman erittäin siistejä, Dario Agger ja Malekith ovat juuri oikeanlaisia kelmejä tähän tarinaan ja Russel Dautermanin taide hivelee silmiä. Thor on juuri oikean sortin sankari; epäitsekäs, mutta taipuvainen virheisiin luottaessaan voimiinsa liikaa, valmis tekemään aina oikean teon, koska Jane jos kuka tietää, millainen arvo jumalaisilla voimilla on.



Usein kysytään leikkimielisesti, että minkä supervoiman haluaisit. Mielekkäämpi kysymys, johon haluan palata tulevaisuudessa, on kysymys joka näkyy myös Mighty Thorin kirjoittamisessa: Jos sinulla olisi supervoimat, miten käyttäisit niitä- tai enneminkin;

Jos olisit jumala, miten käyttäisit voimiasi?

Tämä oli Valokeilan yhdestoista osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T  


PS. Tiedän että Thor-leffoja luultavasti tehdään Chris Hemsworthilla niin kauan kun tämä vain jaksaa, mutta haluaisin ehkä nähdä tämän sarjakuvan adaptoitavan Logan- henkiseksi (ei väkivaltaiseksi vaan enemmän pohdiskelevaksi) tarinaksi. Natalia Portman syöpää sairastavana Janena, ystävät ympärillää hyysäämässä, kunnes Mjolnir ilmestyy tämän luokse ja muuttaa tämän Thoriksi. Siihen voisi sitten joko tuoda Dario Aggerin tai Malekithin takaisin kuolleista, tällä kertaa sarjakuva-uskollisempana versiona. Veikkaisin että voisi upota suuriin yleisöihin tehokkaasti, Portman todellakin olisi oikea tähän rooliin ja tämä voisi olla tyyliltään erilainen MCU:n katalogissa. Do it. 

PPS. Menossa mukana myös fanisuosikki Lady Loki, ainakin pienen hetken verran: 


torstai 21. kesäkuuta 2018

Atte Arvostaa: Ocean's 8

Heist- elokuvat ovat yleisesti hyvin suosittuja, eikä tätä suosiota ole vaikea tajuta. Hahmodynamiikoita erilaisten värikkäiden persoonien välillä, jännitystä, rikosta fantasiana mutta siinä muodossa että se lyö vain ylöspäin, twistejä ja hallitua siisteyttä. Ocean's - sarja alkoi varsinaisesti 60-luvulla Frank Sinatran tähdittämänä, mutta suurille yleisöille brändi tuli tutuksi George Clooneyn Ocean's 11- leffojen kautta. Tämä on tärkeä asia muistaa, sillä vaikka Ocean's 8 on jatko-osa Clooneyn elokuville, muistuttaa se loppujen lopuksi enemmän Sinatran versiota. Ja tämä on hyvä asia.

Ocean's 8



Huijari Debbie Ocean (Sandra Bullock) vapautuu vankilasta jäätyään kiinni taidehuijauksesta. Debbie lupaa muuttuneensa, mutta ei sellin ovi ehdi sulkeutuakkaan niin hän on jo uuden rikoksen parissa. Paikka: MET-gaala. Kohde: Toussaint-timanttikoru, arvo 150 miljoonaa dollaria. Keneltä: Daphne Klugerilta (Anne Hathaway) tämän pitäessä sitä yllään gaalassa. On aika kerätä tiimi kasaan.



Kuten aiemmin viittasin, heist- elokuvia on teknisesti todella helppo tehdä niin että suuret yleisöt nauttivat niistä. Tärkeintä näissä on aina näyttelijät, ja juuri tämän kautta Ocean's 8 nousee keskinkertaisuudesta nautittavaksi kesäleffaksi. Ocean's 8 on hauska, jännittävä ja tästä kuuluu kiitos todella, todella timanttiselle näyttelijäporukalle. Juoni on lähes kliseinen heist- leffan juoni; tiimi kasaan, suunnittelua, ensimmäinen mutka, toteutus, kentällä tapahtuva muutos, ja lopun twisti. Tämä on kieltämättä tuttu ja paljon käytetty rakenne, mutta se ei ole huono rakenne jonka päälle laittaa hyvää dialogia, mainioita hahmokohtaamisia ja glamouria ja pukuloistoa vailla vertaa.



Sandra Bullock johtaa näyttelijäkaartia huolettomalla varmuudella, ja hänen roolinsa keskushahmona ei anna hänelle yhtä paljon tilaa räiskyä kuin muille. Bullock omaa kuitenkin juuri oikeanlaisen, hieman mysteerisen karisman, saaden katsojan epäilemään että mitä Debbie salailee tällä kertaa. Loput näyttelijöistä ovat läpihuutojuttu; Cate Blanchettin kovis taparikollinen Lou on mahtava, Mindy Kalingin Amita, maailma pehmoin väärentäjä, on hauskan ihmisläheinen ja Rihannan satunnaisesti pilvessä oleva hakkeri Nine Ball on keskushahmoja, sillä modernissa tietoturvallisuusmaailmassa ryöstön tärkein osa istuu tietokoneen ääressä. Awkwafinan ilmaisu varas Constancena on huikea, Helen Bonham Carter pelaa turvallisesti roolia jota vain hän voi näytellä ja saa leffan parhaat naurut muotisuunnittelija Rose Weilina ja Sarah Paulson kotiäiti- välittäjä Tammyna on myös napakymppi. Kaikkien hahmot pelaavat hauskasti toisiinsa; Lou ja Debbie ovat kuin vanha pariskunta, Constance opettaa Amitalle tinderin käyttöä ja niin pois päin. Debbien ja Lou'n häirintähetki Rosen työskennellessä sai koko yleisön nauramaan herkeämättä.



Anne Hathaway on viime vuonna alkanut keräämään uutta suosiota leffafanien piirissä Colossalissa nähdyn roolisuorituksensa jälkeen, ja Ocean's 8 on roolisuoritus on sen mukainen. Daphne Kluger ON Anne Hathaway- tai ainakin se versio hänestä minkä useimmat luulevat hänen olevan. Turhantärkeä, hieman ilmapäinen ja glamööriä rakastava seksikäs primadonna, ja lopputuloksena Daphne Kluger on aikamoinen hahmo. Richard Armitage Debbien petollisena ex- poikaystävä Claude Beckerina näyttelee roolia joka vielä pari vuotta sitten olisi voinut kuulu Bradley Cooperille; päällisin puolin komea, mutta ihmisenä täysi perse. Mukana on myös pari cameota vanhoilta Ocean's -tähdiltä, mutta ei niistä sen enempää. Sitten on tietysti se mystinen kahdeksas nainen, mutta sekin on paljastus jonka jätän katsojiille nautittavaksi.



Kuten aiemmin sanoin, näissä elokuvissa ei yleensä ole kauheasti mitään sanottavaa tai poikkeavuutta kaavasta, ja sama pätee Ocean's 8:iin. Mikä on hieman sääli, koska tällä näyttelijäkaartilla oltaisiin voitu mielestäni lähteä kokeilemaan yleisesti jotain uutta. Gary Ross ei vain lähtökohtaisesti ole niin hyvä ohjaaja, ja kuvauksellisesti leffa on jokseenkin köyhä ja geneerisen näköinen. Muutamassakin kohtaa toivoin että kohtaussiirroissa ja uusien paikkojen esittelyssä oltaisiin käytetty enemmän luovuutta. Luojan kiitos tästä näyttelijäkaartista, sillä juuri heidän ansiostaan Ocean's 8 toimii. Se on hyvänmielen elokuva monessakin mielessä; siinä on letkeä tunnelma, paljon hyvää huumoria, kaikki näyttävät upeilta- Ocean's 8 on joukko hauskoja ja siistejä naisia toimimassa yhdessä saumattomasti, ryöstäen rikkailta ja voimakkailta. Kuten Debbie Ocean sanoo:

"Jossain tuolla on pikkutyttö, joka makaa sängyssä ja unelmoi olevansa rikollinen. Tehdään tämä hänen vuokseen."

Hyvä syy siinä missä muukin. Ocean's 8 on mainio kesäleffa, ottakaa siis siitä ilo irti.


Atte T

Ps. Elokuvan alussa missä Debbie Ocean vankilasta vapauduttaan huijaa itselleen elämän perustarpeet on hauska ja lähes pelottavan yksinkertainen siihen pisteeseen asti että sitä tekisi melkein mieli kokeilla oikeasti.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Atlantis- kadonnut kaupunki (Patron-teksti)

Huh. Toukokuun aktiivinen bloggaaminen (9 täysimittaista tekstiä!) vei hieman mehuja minusta, mutta nyt olen valmis palaamaan takaisin kirjoittamisen ääreen. Ja tänään meillä onkin edessä jotain uutta ja erilaista; Patreon- tukijan sponsoroiman elokuvakatsaus! Kuten olen ennenkin mainostanut, tätä blogia voi tukea Patreonin kautta ja yksi optioista on se, että 15 eurolla voi "sponsoroida" yhden tekstin haluamasti aiheesta. Onko jokin sarjis josta haluat kuulla mielipiteeni? Leffa joka kaipaa arvostelua? Mene Patreon -sivulleni, ja tee haavesta totta!

Eiköhän mennä asiaan. Patreon-sponsori halusi minun katsovan ja sitten kirjoittavan jotain eräästä hyvin spesifistä elokuvasta: kyseessä on Disneyn vuonna 2001 julkaisema Atlantis- kadonnut kaupunki.



Atlantis - kadonnut kaupunki kuuluu samaan sarjaan Aarreplaneetan, Keisarin Uusien Kuvioiden ja Karhuveljeni Kodan kanssa. 2000-luvun koittaessa alkoi Disney kokeilemaan uusia ideoita. Klassisten musikaalien suosio alkoi laskea, ja kilpailija Dreamworksin tuoma vaihtoehto sekä Pixarin epätavallisten elokuvien suosio alkoi vaikuttamaan Disneyn sisällä. Halu kokeilla uutta oli suuri, ja tämä oli oikein...ainakin ideana. Uusiutuminen on tärkeää kehityksen ja selviytymisen kannalta. Mutta kuten olemme nyt nähneet, löysi Disney vasta 2008 oman paikkansa uudestaan. 2001-2007 oli Disneyn katvealue, jota osa pitää suorastaan Disneyn toisena synkkänä aikakautena 1970-80 lukujen hengessä. 2000-luvun alussa Disney teki kieltämättä muutaman todella, todella huonon elokuvan kuten Karhuveljeni Kodan, Lehmäjengin ja Pikku Kanasen. Olen itse valmis puolustamaan muutamaa elokuvaa tältä ajalta; Aarreplaneetta on mielestäni yksi Disneyn hiennoimmista elokuvista, kuten myös Lilo & Stitch, ja Keisarin Uudet Kuviot toimii hämmentävän hyvin premissinsä huomioon ottaen. Atlantis oli seuraava kokopitkä tarinalla varustettu animaatioelokuva Keisarin Uusien Kuvioiden jälkeen tällä katvealueella, ja sama kokeellisuus mikä näkyi Dinosauruksessa (elokuva huomioitiin kaanoniin vasta 2008 joten saman teen minäkin) ja Uusissa Kuvioissa näkyy Atlantiksessa. Vaikkakin samaan aikaan Atlantis on jokseenkin vanhaikainen- mutta uudella twistillä.



Atlantiksen ohjasi renensanssi-Disneyn aikana kunnostautuneet Kirk Wise ja Gary Trousdale, joidenka huomattavan vyön alta löytyi Kaunotar ja Hirviö, Parhaan Elokuvan Oscar-ehdokkuuden napannut rakastettu mestariteos sekä mielipiteitä jakava Notre Damen Kellonsoittaja, joka on taas omia suosikkejani. Atlantis oli viimeinen Disney- elokuva jonka tämä parivaljakko ohjasi; Wise siirtyi muihin tehtäviin ja Trousdale hyppäsi kilpailevan Dreamworksin puolelle. Tuottaja Don Hahn, Wise ja Trousdale olivat kiinnostuneet tekemään Notre Damen jälkeen erilaisen Disney- elokuvan, toimintaelokuvan musikaalin sijaan joka ottaisi paljon vaikutteita Jules Vernen kirjoituksista. Tuotanto eli ja hengitti tämän suhteen; "Vähemmän Laulua, Enemmän Räjähdyksiä" oli tuotantotiimin mantra elokuvaa suunnitellessa.  Vernen teoksista kaksi suurinta innoittajaa olivat Matka maan keskipisteeseen ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joista otettiin ontto maa- teoriaan  nojaava näkemys maanalaisesta tuntemattomasta ekosysteemistä ja sukelluslaivalla käytävä seikkailu veden alla. Myös selvännäkijä Edgar Caycen kirjoitukset Atlantiksesta vaikuttivat tarinaan; hän kirjoitti Atlantiksen mystisistä kristalleista, jotka tuottivat energiaa ja antoivat heille pitkän elämän. Arkkitehtuuri Atlantiksessa oli kaukana perinteisestä kreikkalaisesta estetiikasta, vaan se oli lähempänä Tiibetin, Maya- intiaanien ja Kambodzan rakennuskulttuureita. Atlantiksen maailman luomisessa ei mentyä kertaakaan lyhyintä reittiä, ja lopputulos näkyy elokuvasta.



Disney myös oli teknologiansa huipulla, ja Atlantiksessa tätä ei säästelty. 350 animaattoria työskenteli elokuvan parissa. Trousdale ja Wise halusivat myös emuloida vanhojen seikkailuelokuvien visuaalisuutta ja tunnelmaa, ja tätä varten elokuva kuvattiin tekniikalla joka muistutti paljon vanhanaikaista CinemaScope- kuvaustapaa. Tämän ansiosta hahmot ja tilanteet mahtuivat kuvaan entistä paremmin, ja kuvauksessa käytettiin paljon "pitkiä ottoja", joissa hahmojen liike animaatiossa paikasta toiseen pystyttiin kuvaamaan yhdessä kehyksessä, ilman leikkausta. Vaikka Atlantis käyttikin paljon tietokonegeneroitua kuvaa, oli yhä klassiset piirretty animaatio pääosassa, ja tällaiset pitkät otot ja varsinkin venytetyt zoomaukset ulos ja sisään hankalia ja työläitä toteuttaa. Yksi elokuvan tuotantosuunnittelijoista oli sarjakuvataiteilija Mike Mignola, jonka Hellboyn kautta tunnettu tyyli näkyy elokuvassa selkeästi; kaikki on kulmikasta ja vahvasti geometrisiin muotoihin perustuvia; Molier on pyöreä, Sweet on neliö ja niinpoispäin. Mignolan tyyli yhdistettynä epätavalliseen kuvaustapaan antoi Atlantikselle tyylin jollaista Disneylla ei oltu nähty ennen. 



Sanalla sanoen, Disney teki Pulp-elokuvan.

Kaikki teistä eivät välttämättä tiedä mitä pulpilla tarkoitetaan. Tämä viittaa usein 1900-luvun alun roskakirjallisuuden tyyliin ja estetiikkaan. Nimi "pulp" viittaa näiden lehtien halpaan materiaaliin. Pulp on ollut yksi kirjallisuuden vaikuttavimmista tyyleistä elokuvien ja sarjakuvien suhteen; Batman, Teräsmies ja monet muut supersankarit voivat johtaa juurensa pulp-sankareihin kuten Varjoon ja Doc Savageen, ja genreltään monimuotoiset tarinat yhdistelivät seikkailufiktiota ja scifiä mielin määrin. Indiana Jones ja muut seikkailusarjat omaavat juuret pulpissa. Modernia pulppia on edustanut hyvin Mike Mignolan tuotanto, joka on yhdistellyt proto-supersankareiden elementtejä tieteis-ja kauhufiktion perinteisiin elementteihin. Kadonneet valtakunnat, oudot mekaaniset koneet, esoteerinen pseudotiede ja salaliittoteoriat "todellisesta historiasta" kuuluvat kaikki Mignolan tuotantoon, ja näkyvät myös hyvin Atlantiksessa. Hahmot ovat värikkäitä ja helposti tunnistettavia persoonia, joilla jokaisella on oma pieni erikoisosaamisena jolla he oikeuttavat paikkansa mukana. Tarina on myös sijoitettu vuoteen 1914, pulp-fiktion (heh) alkuajoille ja useiden tämän kaltaisten tarinoiden alkulähteille. Disney teki työnsä hyvin että Atlantis emuloisi mahdollisimman tarkasti sitä innottaneita materiaaleja, ja samalla toimisi hyvin erilaisena, uuten tuulahduksena Disneyn siirtyessä 2000-luvulle.



Minä pidän pulpista. Pidän myös Trousdalesta ja Wisesta ohjaajina, pidän siitä miltä tämä elokuva näyttää ja miksi se näyttää tältä. Mignolan tyyli antoi Atlantikselle oman ja selkeästi erilaisen estetiikan joka toimii. 

Ja jos elokuva olisi ollut muuten hyvä, niin kyseessä olisi voinut olla helposti yksi suosikkielokuviani. 

Josko hieman kerrataan tarinaa. Milo Thatch (Michael J.Fox) on innokas kielitieteilijä, joka on unelmoinut Atlantiksen kadonneen valtakunnan löytämisestä. Hän saa tilaisuutensa upporikkaan Preston Whitmoren (John Mahoney) avulla, joka suostuu rahoittamaan Milon retkeä tämän edesmenneen isoisän pyynnöstä. Milo liittyy retkikuntaan joka tuntee toisensa jo ennestään. Sukellusvene Ulysseksen kyydissä Milo ja retkikunta aloitttaa matkansa, kunnes mekaaninen merihirviö Leviatan tuhoaa aluksen ja ison osan miehistöstä. He jatkavat matkaa meren-ja maanalaisessa ilmataskussa, jossa muutaman vaikeuden jälkeen Milo alkaa ystävystyä muiden retkikunnan jäsenten kanssa. He löytävät Atlantiksen jossa on yhä elossa olevia asukkaita. Milo tapaa Atlantiksen prinsessa Kidan (Cree Summer) ja ystävystyy, mutta Atlantiksen kuningas (Leonard Nimoy) vaatii kuitenkin heitä palaamaan takaisin. He saavat jäädä yhdeksi yöksi, jonka aikana Milo tutustuu Atlantikseen ja Kidaan, ja oppii että Atlantiksen asukkaat ovat unohtaneet oman kulttuurinsa ja teknologiansa. Retkikunnan johtaja Rourke (James Garner) paljastuu kuitenkin rahanhimoiseksi konnaksi muun miehestön kanssa, ja he vaativat kuningasta antamaan heille Atlantiksen aarteet. Kristallikammiossa Kida yhdistyy suureen kristalliin, ja Rourke lukitsee hänet mukaansa ja vie pois Atlantiksesta. Milo syyttää muita retkikunnan katuvaisia jäseniä, ja he liittyvät Milon puolelle. Milo johtaa heidät ja atlantislaiset pelastamaan Kidan ja Atlantiksen. Rourke kuolee, ja Kida pelastaa Atlantiksen tulivuorenpurkaukselta. Milo jää Atlantikseen muiden palatessa maan pinnalle, vannoen etteivät ikinä paljasta Atlantista ulkopuoliselle maailmalle, loppu.  

"jeee"


Atlantis on priimaesimerkki elokuvasta joka näyttää hyvältä ja jonka eteen on selkeästi tehty paljon töitä maailmanrakennuksessa (Disney palkkasi Marc Okrandin, kielitieteilijän joka kehitti klingoni-kielen, suunnittelemaan Atlantikselle oman äidinkielen) mutta jossa tarina ja hahmot ovat jääneet taka-alalle. Se on hyvin yksinkertainen, eikä kovin monimutkainen tai konfliktia täynnä oleva tarina. He lähtevät matkaan, he kohtaavat ulkoisia vaikeuksia, he saapuvat määränpäähän, he oppivat määränpäästä, petturuuden hetki, he pysäyttävät petturin, loppu. Moni toimintaelokuva kärsii tästä samasta ongelmasta, joskin timanttinen rakenne ja oikea jännityksen taso voi pelastaa tältä ongelmalta (Die Hard, esimerkiksi). Ongelmana on ulkoisen konfliktin määrä verrattuna sisäiseen konfliktiin. Ulkoinen konflikti on perinteistä ja yleistä; voita hirviö, selviydy fyysisestä esteestä, taistele konnia vastaan. Nämä voitetaan usein toiminnan kautta, ilman että hahmot oppivat tai kehittyvät välttämättä mihinkään suuntaan. Sisäinen konflikti on jotain joka hahmon pitää voittaa itsessään. Milolla on selkeät halut ja selkeät tarpeet; hän haluaa löytää Atlantiksen, mutta lopulta hänen tarvitsee pelastaa se. Mutta tällä ei hirveästi ole väliä, sillä hänen tarpeensa ja halunsa eivät ole mitenkään ristiriidassa toistensa kanssa; toki Milo on teknisesti osallinen siihen että Rourke pystyi ryöstämään Atlantiksen, mutta maine ja kunnia eivät ikinä olleet Milon objektiivissa- hän halusi löytää Atlantiksen todistaakseen isoisänsä olleen oikeassa. Milon omat halut perustuvat täysin muiden haluihin; hän pelastaa Atlantiksen koska sitä pyydetään häneltä ja työ iskostetaan hänen olkapäilleen. Milo ei kehity mihinkään tarinan aikana, eikä hän varsinaisesti opi mitään uutta ihmisenä. 



Sitten on se mistä useimmat pitävät tarinassa; sen hahmot. Milon me käsittelimme jo, mutta entäs loputtoman värikäs ja persoonallinen sivuhahmokaarti? Milo ystävystyy käytännössä koko Rourken miehistön seitsemän erikoistuneen jäsenen kanssa, ja vaikka kaveruus on aina parasta, on tämä koko prosessi tehty jokseenkin heppoisesti. Miksi he eivät pitäneet Milosta? Riittikö yksi auton korjaaminen kääntämään kaikkien mielen? Jokaisella heistä on myös kahden-kolmen lauseen taustatarina, joka lähinnä kertoo jotain triviaalia heidän elämästään tai tavoitteistaan. Italialainen räjähde-ekspertti Vinny on sarkastinen kovis, joka kuitenkin haluaisi olla kukkakauppias. Puerto Ricosta kotoisin oleva mekaanikko Audrey on kova teinityttö, joka on mukana rahoittaakseen uuden konepajan perheelleen. Narisevaääninen ja lakoninen radioupseeri Packard, koominen kevennyshahmo "Myyrä" Moliere, villin lännen ajurikokki Cookie ja intensiivinen lääkäri Sweet ovat hahmot ilmaan omia motiiveja ryhmässä. Vaikka nämä hahmot ovatkin muistettavia ulkoisesti ja osalla on mielenkiintoisia hahmopuolia, eivät he varsinaisesti tuo elokuvaan mitään mielenkiintoista. Ei ole mitään vihjettä siitä että hekin ovat Rourken kaltaisia ahneita rosvoja, ja siksi heidän noin kolme minuuttia kestävä siirtymisensä antagonisti-linjalle ei tunnu juuri missään tai vaikuta mihinkään. Varsinkin Moliere tuntuu erittäin turhalta hahmolta, ja tämän koominen osa tarinassa on kaikkein ärsyttävin elementti, varsinkin kun Vinny on kahdesta hauskempi, jakaen käytännössä saman roolin. Heidän erikoiset taitonsa eivät auta ketään oikeissa konflikti-tilanteissa tarinassa. Heitä olisi voinut olla puolet vähemmän (Sweet, Vinny ja Audrey) ja ehkä silloin olisivat he voineet merkitä hieman enemmän tarinassa. Elementit olivat hahmoissa, mutta niitä ei juurikaan käytetty hyväksi.



Mikä sitten toimii? No, mielenkiintoisesti, mielestäni Rourke toimii pahiksena tässä tarinassa, kun ottaa huomioon mitä hän edustaa. Rourke ei ole Disney- pahikseksi kovinkaan mielenkiintoinen. Hänen agendansa on tylsä, hänellä ei ole kovinkaan muistettava tai originaali design ja koska elokuvasta uupuu laulut, ei hän saa edes sitä yhtä asiaa jonka keskiverto Disney- pahiskin yleensä hoitaa hyvin eli pahislaulun. Joskus tosin yksinkertaisuus on hyvästä, ja tarinassa joka ei muutenkaan ole täynnää sisäistä konfliktia, voi tällainen korsto olla hyvä ratkaisu. Atlantiksessa Rourke sanoo olevansa "adventure capitalist", hauska väännös termistä venture capitalist, pääomasijoittaja. Rourke haluaa ryöstää vieraita kulttuureita myyden näiden aarteet museoille, tai eniten tarjoavalle. Rourke on kapitalisti, ja hänen lähtökohdassaan vieraan kulttuurin aarteiden ryöstämisessä ja siten kansanmurhan aiheuttamisessa on hyvin paljon imperialistisia teemoja. Se tuo esiin tutkimusmatkojen tavan muuttua kolonialistisiksi ryöstöretkiksi. Rourke pitää muita retken jäseniä idiootteina heidän hylätessään aarteet ("P.T Barnum was right!") sillä hän ei näe eroa kuolleen ja elävän kulttuurin ryöstämisessä. Atlantis on helppo lukea anti-kapitalistiseksi ja anti-imperialistiseksi elokuvaksi, ja tässä valossa Rourke on täydellinen vastustaja. Kulttuureista puheen ollen...

Also he was clearly high as fuuuuuck


Atlantiksen kulttuurin nykytilassa on hyvä idean pöpö mukana; kun länsimaiden vaikutus alkoi näkyä ensimmäisen kerran Egyptissa 1700-1800-luvun taitteessa, eivät natiivit asukkaat maassa enään tienneet mitään omasta kulttuuristaan. Egyptiläiset, jotka olivat eläneet satoja vuosia muiden maiden hallinan alla, eivät muistaneet enään omaa kieltään, ketkä olivat rakentaneet pyramidit, miten ne rakennettiin tai kenelle ne oltiin tarkoitettu. Kulttuuri voi tuntua joskus mahdottomalta unohtaa, kielestä puhumattakaan, mutta suuret mullistukset voivat johtaa juuri tähän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja lopulta arabit miehittivät Egyptin vuoron perään, pakottaen omat tapansa ja idensa Egpytiin. Samaan tapaan Atlantiksessa ovat natiivit atlantislaiset alkaneet unohtamaan oman historiansa. Kulttuuri elää jotenkin, mutta muinaiset saavutukset ovat unohtuneet ja kulttuurin kehitys jämähtynyt. Tämä on mielenkiintoinen ja surullinen ilmiö jonka elokuva esittää hienosti, kunnes se kompastuu pulp -genren valitettavaan sivutuotteeseen; muinaiskulttuurin voi pelastaa vain sen ulkopuolelta tuleva mies. Milo tuntee kielen paremmin kuin natiivit kansalaiset, saa heidän lentävät koneensa toimimaan ja pelastaa Kidan pahoilta ulkopuolisilta. Tämä on valitettavan vanhanaikaista tarinankerrontaa, ja vaikka lopulta Kida on se joka pelastaa Atlantiksen (miten hän taas selvisikään?), on Milo pelastaja kulttuurin ulkopuolelta. 



Huh, olenpas minä tänään kriittinen. Mistä sitten todella, todella pidin elokuvassa? No ainakin tästä kohtauksesta:



Tämä on yksi suosikkejani koko Disney- kaanonissa. Todella, todella hyvin tehty kohtaus niin animaation, tunnelman kuin riipaisevan kauniin musiikin puolelta. James Newton Howardin musiikit ovat elokuvan parhain puoli heittämällä, ja "The Crystal Chamber"  on Atlantiksen kaunein kappale. Surullinen mutta kaunis, uhkaava mutta jotenkin turvallisen toiveikas ja samaan aikaan hyvin mysteerinen ja pulp- henkinen, ja tässä otetaan myös kaikki irti aikaisemmin kehumastani animaatiotekniikasta. Myös lopun tulivuorenpurkauksen estäminen kuuluu tähän samaan kategoriaan- toki patsaat ovat hieman deus ex machina, sillä niitä ei juurikaan esitelty elokuvan alussa käytettävän kilpiteknologian tullessa, mutta ne ovat sen verran hemmetin siistin näköisiä että en edes välitä. Samoin elokuvan alku on viihdyttävän eeppinen, asettaen samalla hyvin elokuvan tunnelman ja tietyn "raakuuden" tason; Disney- elokuvaksi Atlantiksessa on korkea ruumismäärä, mutta se kertoo Disneyn omistautumisesta genrelle jota elokuva edustaa, ja nostaa panoksia tarinassa. 


Atlantis- kadonnut kaupunki on kaikin puolin mielenkiintoinen kokonaisuus. Työn määrän voi nähdä; Disney ei todellakaan tehnyt tätä sivuprojektina tai minään myönnytyksenä uskollisille työntekijöille (kröhAarreplaneettakröhöm), vaan merkittävänä testinä sen suhteen mihin Disneyn täytyisi viedä animaatioelokuvansa seuraavaksi. Atlantis- kadonnut kaunpunki olisi voinut olla mestariteos, siemenet hyviin ideoihin on sielä seassa. Mutta toisin kävi. Kriitikot pitkälti lyttäsivät elokuvan, ja Atlantis lähti teattereihin kisaamaan Shrekin ja Lara Croft: Tomb Raiderin kanssa, häviten molemmille rajusti. Nykyään Disneyn puolella Atlantista, kuten monia muitakin katvealueen elokuvia, pidetään virheenä ja hutina, ja Kida on unohdettu hiljalleen Disney-prinsessojen kaanonista. Atlantiksella on kuitenkin vahva fanikuntansa, ja elokuva on saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen. Mikä oikeastaan on vain sopivaa, sulkien ympyrän joka alkoi tuotannossa; pulp- fiktion ominainen osa aikoinaan oli sen tietty laaduttomuus ja arvostuksen puute. Toki tuolta ajalta on säilynyt aitoja helmiä kuten Edgar Rice Burroughsin, H.P Lovecraftin ja Robert E. Howardin tuotannon parhaimmisto, mutta Lovecraft ja Howard eivät juurikaan nauttineet menestyksensä hedelmistä. Pulp- kirjallisuus sai uuden arvostuksen kauden 1970-1980 luvulla, ja vanha "roskakirjallisuus" nostettiin enemmän tai vähemmän ansaittuun kunniaan. Kenties samoin on käynyt Atlantikselle. Siinä on elementtejä joista on helppo pitää, olen listannut niitä pitkin blogia. Voimakristalleja, lentäviä kala-aluksia, Vinny, jättiläisrobottihummereita ja auton lavalta laukaistavia yhden miehen taisteluliidokkeja, sekä lopulta jättiläisrobotteja taistelemassa luonnonmullistusta vastaan. Omalla kohdallani tarinan ja hahmojen pinnallisuus jättää Atlantiksen pois omilta Disney- suosikkilistoiltani, mutta en voi kiistää etteikö siinä olisi charmia.   

Atte T

Kiitos patroni Jori Korpelaiselle tämän tekstin sponsoroinnista!

torstai 31. toukokuuta 2018

Watchmen- nykyaikainen adaptaatio?

Olen antanut julkisesti ja suljettujen ovien takana vuorotellen ristiriitaisia lausuntoja omasta suhteestani Alan Mooren ja Dave Gibbonsin mestariteoksesta Watchmenista ja siitä 2009 tehdystä elokuva-adaptaatiosta. Pidän sarjakuvasta yhä, ja se on ansainnut paikkansa taidemuotonsa merkkiteosten joukossa. En kuitenkaan pidä sitä kritiikistä vapaana ja sen perintö on negatiivinen siinä missä se on positiivinenkin. Elokuva on hämärämpi tapaus. Rakenteellisesti, näyttelijävalinnoiltaan ja kuvaukseltaan Zack Snyderin kuva kuvasta- adaptaatio toimii, mutta Watchmenin alkuperäinen kritiikki ja itse itseään kohtaan ei siirtynyt valkokankaalle kovinkaan hyvin. Ja olen yksi niistä harvoista sekopäistä jotka oikeasti pitivät osasta Before Watchmen- sarjakuvista. Nyt on kuitenkin uutta tulossa, sillä Lostista ja The Leftoversista tunnettu käsikirjoittaja Damon Lindeloff on työstämässä uutta adaptaatiota teoksesta. Olin hyvin negatiivinen tämän uutisen suhteen. Tai ennemmin, minua ei kiinnostanut. Ehdin myöskin unohtaa sen hetkeksi, kunnes luin tämän haastattelun jonka Lindeloff antoi sarjan suhteen. Kolme kohtaa jäi mieleeni:

"Meitä ei kiinnosta adaptoida hra Mooren ja hra Gibbonsin 12-osaista tarinaa 30 vuoden takaa."

"Me tulemme remiksaamaan sen. Se on meidän Vanha Testamenttimme, ja tämä on Uusi. Tärkeät tapahtumat tapahtuivat; Koomikko kuoli. Dan ja Laurie rakastuivat. Ozymandias pelasti maailman ja Tohtori Manhattan lähti räjäytettyään Rorschachin Antarktiksella."

"Kaikken tärkeintä, tämä on nykyaikainen tarina. Vanha Testamentti oli Reaganin, Thatcherin ja Gorbachevin kasari. Uusi Testamentti on Trump, May ja Putin Valkealla Ratsullaan 2010- luvulla."

Tämä sai minut ajattelemaan tätä uudella tavalla. Ja koska olen puhunut suhteellisen paljon adaptaatiosta sekä blogissa että livenä, lienee tämä myös brändissäni. Joten siis:



Watchmen ja sitä ympäröivä kulttuuri

Watchmenia pidetään yhä syystä yhtenä sarjakuvakirjallisuuden merkkiteoksista sen dekonstruktiivisen otteen takia. Dekonstruktio on sana jota viljelen silloin tällöin tässä blogissa; sillä tarkoitetaan yleensä erilaisten kulttuurillisten merkitysten kaivelua esiin "purkamalla" dekonstruktoitava teksti osiin. Usein tällä tavalla pyritään löytämään jotain allakulkevaa alatekstiä tai metatekstiä jotka jäävät huomaamatta perinteisessä luvussa tai käsittelyssä. Genre-dekonstruktio on spesifisti sitä, kun kirjoittaja tutkii tietyn genren sisältöä tällä työkalulla. Kuuluisia genre- dekonstruktiivisia töitä kirjallisuuden puolella on esimerkiksi Cervantezin Don Quixote, joka parodian ja symbolismin kautta purkaa monia ritarikirjallisuuden kliseitä ja tavanomaisuuksia. Elokuvaesimerkki voisi puolestaan olla vaikka John McTiernanin klassikko Last Action Hero, jonka satiirisessa otteessa ovat toimintaelokuvat, reflektoiden todellisuuden ja näiden elokuvien fiktion eroavaisuuksia. Dekonstruktio on siis kirjallisuuden keino tutkia esiintyviä kulttuurillisia ilmöitä kirjallisuudessa itsessään.



Watchmenia ympäröivä kulttuuri ja sen oma genre ovat siis tärkeimmät tarkasteltavat kohteet dekonstruktiivisessa otteessa. Watchmen on aikakautensa tuote monellakin tapaa. Supersankarisarjakuvat olivat niin sanotulla "Pronssiajalla" siirtyneet uuteen suosion vaiheeseen, jossa sarjakuvista eivät nauttineet vain lapset, vaan lukijaikäluokat alkoivat vanheta, ja samalla sisältö reflektoida tätä. Politiikka alkoi näkyä uudella tavalla sarjakuvissa; Dennis O'Neil toi politiikan Green Lantern ja Green Arrow- sarjakuvien kautta esiin, ja lopulta nämä kaksi yhdistivät voimansa Green Lantern/Green Arrow- sarjakuvassa, jossa oikeistolainen Hal Jordan ja liberaali Oliver Queen kiersivät ympäri Yhdysvaltoja ja kohtasivat erilaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Myös synkemmät teemat alkoivat nostaa päätään, kuten huumeet, kovempi väkivalta ja moraaliltaan harmaammat hahmot; Frank Millerin Daredevil- sarjakuvissa tätä kaikkea riitti. Samaan aikaan DC Comics oli juuri hankkinut Charleston Comics- firman hahmot itselleen; näihin kuului mm. Täydellinen ihminen Peter Cannon, Randilaista oikeistofilosofiaa elävä naamarimies Question, tämän teknisiä vempeleitä käyttävä kaveri Blue Beetle sekä "superpasifisti" Peacemaker, sotilas joka oli "valmis sotimaan rauhan vuoksi". Tässä oli kasassa sekä muuttuva sarjakuvakulttuuri ja hahmot joita käyttää sen purkamiseen.

Nightshade. Captain Atom. Question. Peacemaker. Blue Beetle. Peter Cannon. Eiku-


1980-luvulla oltiin vielä kylmän sodan kiemuroissa. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallintoaikoina länsimaiden ja Neuvostoliiton suhteet alkoivat viilentyä merkittävästi. Kriisit kuten Neuvostoliiton invaasio Afganistaniin, ohjuspattereiden sijoitukset euroopassa ja Falklandin sota kiristivät ilmapiiriä. Ydinsota, ja siitä koituva totaalinen maailmanloppu, oli yhtä lähellä kuin Kuuban ohjuskriisin aikaan. Moore ei kuitenkaan halunnut vieroittaa lukijoita pois sarjakuvan parista käyttämällä hyvin suosittua Reagania Watchmenin Yhdysvaltojen presidenttina, ja siirsikin tarinansa vaihtoehtoiseen 80-lukuun, jossa Richard Nixon oli yhä presidentti, koska Tohtori Manhattanin ansiosta Vietnamin sota oltiin voitettu juuri hänen kaudellaan. Tämä aikakausi oli erityisen tärkeä ja olennainen osa Watchmenin sisältöä ja tunnelmaa, sillä se näkyi kaikessa tarinan sisällä.



Eli; meillä on kulttuuri ja aikakausi, sekä hahmot. Alan Mooren premissi on loppujen lopuksi simppeli; entä jos supersankareita on meidän maailmasssamme, ja mitä siitä seuraisi? Ketä vastaan taistella, kun "superrikolliset" ovat vain tavallisia ihmisiä, ja he eivät ole toistuva uhka maailmalle? Silloin supersankarien pitää taistella yhteiskunnallisia uhkia vastaan, kohdaten myös niiden vaikeat moraaliset kysymykset. Mitä Teräsmiehen kaltaisen hahmon olemassaolo oikeasti merkitsisi maailmalle? Sankarit näkevät vain suuria linjoja- harhainen Rorschach ei omissa tutkinoissaan olisi ikinä päässyt Veidtin luokse, sillä hän uskoi superrikollisten olevan kaiken takana! Mutta ei Veidt kaikessa viisaudessaan ole kuitenkaan oikeassa- hän ja muut kuolevaiset sankarit näkivät vain pahuutta maailmassa, kun heidän suurien linjojensa ulkopuolella tavalliset ihmiset, kuten lehtimies ja psykologi, harjoittivat arkista hyvyyttä toinen toisiaan kohtaan. Juuri ennen suurta räjähdystä Moore ja Gibbons näyttävät ihmisiä puolustamassa heikkoja, ilman mitään omaa hyötyä. Kuten niin monet lukijat ja kriitikot, Watchmenin kritiikiin synkkyyttä ja realismia supersankarifiktioissa kohtaan voi missata keskittymällä juurikin näihin suuriin linjoihin. Veidtin suunnitelma toimii, mutta se on vain yksi esimerkki "tappaisitko miljoonan pelastaakseni miljardin"- ajatuksesta, joka trivialisoi ihmishenkiä. Watchmen on dekonstruktio aikakautensa supersankaritarinoiden synkkyydestä ja poliittisuudesta Kylmän Sodan kontekstissa. Se on aikansa tuote, ja tätä ajallista kontekstia on vaikea siirtää eteenpäin menettämättä jotain adaptaatiossa.


 

Supersankarikulttuuri nyt?

Jos Watchmen kirjoitettaisiin nyt, tässä poliittisessa tilanteessa ja tässä tilassa supersankarigenren suhteen, miltä se näyttäisi? Lindeloff ei ole varsinaisesti kirjoittamassa tarinaa uudestaan. Hän on siirtämässä sitä enemmän nykyaikaiseen kontekstiin, pois 80-luvulta. Tämä ei välttämättä muuta tapahtumia- kuten Lindeloff sanoi, tärkeät hahmot ja tapahtumat eivät ole menossa mihinkään. Veidtin suunnitelma, Rorshachin turha tutkimus, Danin ja Laurien rakkaustarina ja Manhattanin lähtö maasta sekä muut merkittävät hetket pysyvät mukana adaptaatiossa. Merkittävää on siis kulttuuri nyt, johon nämä hahmot sijoitetaan uudestaan. Hahmot perustuvat toki löyhästi Charlestonin vanhoihin hahmoihin, mutta myös yleisiin sankarien arkkityyppeihin, dekonstruktoiden näitä eri osiin.

- Rorschach on vigilantismi ja moraalinen absolutismi vietynä loppuun asti, lopputuloksenaan nihilistinen tappaja.

- Tohtori Manhattan on sueprvoimainen sankari; niin vahva ja tuhoutumaton, että hän on vieroittunut pois ihmisyydestään.

- Koomikko ennusti- tai innoitti- 90-luvun antisankarin mallin isoine lihaksineen, pyssyineen ja moraalisella nihilismillä. Tämä kaikki synkistely ja tappajan maneerit ovat kuitenkin vain defenssi. Hän on myös hallituksen leivissä olevan patrioottisen sankarin dekonstruktio.

- Ozymandias on maailman älykkäin mies, joka uskoo oman älykkyytensä olevan oikeutus tehdä mitä haluaa. Samalla Ozymandiasin kautta puretaan se, kuinka turhauttavaa olisi oikeasti olla maailman älykkäin mies keskinkertaisten mielten ympäröimänä.

- Yöpöllö ja Silkkiaave ovat sankareita jotka seurasivat toisten esimerkkiä, ja ovat myös ainoat joilla ei ole merkittäviä ongelmia, saatikka sitten mielenkiintoista tekemistä supersankaruuden ulkopuolella.

Nämä arkkityypit ja ideat on helppo siirtää moderniin kontekstiin, ja niille löytyy supersankarien kentältä loogisia vastineita. Samalla nämä hahmot ovat täynnä aikakaudelleen tyypillisiä neurooseja ja luonteenheikkouksia kuten rasismia, homofobiaa ja seksismiä- kaikki asioita jotka ovat yhä valitettavan relevantteja länsimaisessa yhteiskunnassamme.


Mikä on supersankarikulttuuri nyt? Watchmen oli sarjakuva, joten se luonnollisesti käsitteli sarjakuva-supersankareita. Nyt on kyseessä kuitenkin live-action TV-sarja, joten lienee hyvä olettaa, että tarkoituksena on kertoa modernista supersankari-ilmiöstä. Miksi muuten siirtää Watchmenia nykyaikaiseen kontekstiin? Tällä hetkellä, supersankarit ovat maailman isoin franchise. Ne ovat vallanneet elokuvat, ja nykyinen supersankarielokuvien aika on jo luonut omaa itseään tutkivia versioita, kuten Loganin, Age of Ultronin ja Civil Warin. Televisiosarjoja on myös joka lähtöön, aina CW:n kepeistä parisuhdesarjoista Netflixin synkkiin draamasarjoihin. Supersankarielokuvat ovat vahvasti muuttuneet 2000-luvun myötä 9/11- tapahtumien ja Yhdysvaltojen politiikan takia. Tämä näkyy elokuvissa kuten Nolanin Batman- trilogiassa, Iron Man-, Captain America- ja DC Extended Universe- elokuvasarjoissa- ja nämä ovatkin kenties tämän hetken isoimpia franchiseja ja sankareita. Jos näistä sankareista etsitään lähimpiä vertauskuvia Watchmenin sankareille joita dekonstruktoida, on meillä joitain selkeitä valintoja; Rorshach voisi olla Ben Affleckin Batman ja Netflixin Tuomari & Daredevil- henkinen sankari, moraalinen absolutisti. Ozymandias puolestaan Tony Stark, älykäs mies joka ei kuuntele muita suunnitelmiensa puolesta koska luottaa älyynsä muiden sijaaan. Henry Cavillin Teräsmies on jo nyt mekein kuin Tohtori Manhattan, välittämätön ihmisrobotti joka ei ymmärrä ihmisiä. Näitä ei tietenkään suoraa pidä adaptoida, mutta on hyvä tiedostaa mitkä ovat näiden arkkityyppien modernit versiot kun lähtee työstämään modernia versiota kulttuurikriittisestä teoksesta.

Kapitalisoitunut supersankari rahoittamassa suunnitelmiaan= Tony Stark?
Toinen syyttämässä tätä itsensä myymisestä, ja sokeasti ihailemassa patriootti-sankaria= Tuomari?

Watchmenin perimmäisiä ideoita oli kuitenkin laittaa nämä perinteiset supersankaritropeilla varustetu hahmot oikeaan maailmaan. Millainen siis on meidän oikea maailmamme nyt? Millaisia nämä sankarit olisivat Terrorismin vastaisen sodan ja Irakin sodan aikana, mitä mieltä he olisivat olleet Bushista, Obamasta tai NSA- tarkkailusta? Watchmen tapahtui vaihtoehtoisessa jatkumossa, joten lienee turvallista olettaa että TV-sarja tekee saman ja muuttaa tiettyja avaintapahtumia. Ehkä Tohtori Manhattan osallistui Irakin sotaan? Koomikko tappoi Bin Ladenin? Olisiko paranoidi Rorshach Edward Snowdenin puolella? Onko fasistinen misogynisti Rorshach alt-right vigilante, joka New Frontiersmanin sijaan lukee Breitbart Newsia? Lindeloff on sanonut että maailmanloppu "ei ole enään pöydällä" kuten se oli 80-luvulla ydinsodan varjossa. Onko Veidtin suunnitelmana estää siis omilla metodeillaan fasismin valtaannousu länsimaissa, lopettaa jatkuva sotatila lähi-idässä vai mitä? Miltä tuntuu olla maailman älykkäin mies, kun Yhdysvaltojen vallan kahvassa on Trumpin kaltainen ääliö? Entä kun supersankarit joutuvat taistelemaan yhteiskunnallisia ongelmia vastaan- mielenosoitukset ja mellakat, kotimainen terrorismi, profilointi ja nouseva avoin rasismi on jotain joka tulee varmasti jakamaan näiden sankarien mielipiteitä. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon elementtejä joista Watchmen- tarina voi ottaa kaiken irti dekonstruktion nimissä.





Watchmen on kuitenkin myös rakkauskirje sarjakuvalle genrenä, ja sen potentiaalille tarinankerronan välineenä. Ruutusommittelu, värit, tyyli ja dialogi heijastavat genreä joka hetkessä, ja adaptaation olisi hyvä pitää tämä mielessä. Ei välttämättä kopioimalla sarjakuvien tyyliä, vaan modernin supersankarimedian tyyliä. Tässä kohtaa tekijällä on paljon vaihtoehtoja, ja mahdollisesti eri tilanteet voivat kuvastaa eri tyylejä; Rorshach voi olla enemmän Zack Snyder- henkinen, mutta Koomikon visuaalisuus voisi olla lähempänä Russon veljesten Captain America- elokuvia, ja maailma huokua ehkä enemmän modernin Marvel Cinematic Universen värisävytystä. Sama koskee asuja- Snyderin elokuvassa puvut olivat tummia, nahkaa ja lateksia sekä panssaria- viittauksia eri Batman- elokuvien puvustuksiin. Mutta nyt elämme aikaa, jolloin kirkkaat päävärit ja sarjakuva-uskolliset designit ovat arkipäiväisiä, ja TV-sarjan pitäisi heijastaa tätä. Watchmen on dekonstruktio kokonaisesta taidemuodosta, joten sen adaptaation pitää muistaa tämä ja katsoa kriittisestä näkökulmasta esittämänsä genren nykytilaa.

2009; nahkaa, lateksia ja panssaria- Burton, Schumaher ja Nolan edustettuna.

Watchmen nyt- voiko se onnistua?

Tämä ei ole helppo tehtävä kenellekkään, ja Lindeloffilla on aika paljon punaista tilikirjassaan. Watchmen on yksi rakastetuimmista teoksista, josta monilla on vahvoja mielipiteitä. Osa rakastaa sen synkkyyttä ja aikuisia teemoja, osa sen filosofista tekstiä ja lyyristä kauneutta. Minulle Watchmen on armoton genredekonstruktio synkistä sarjakuvista ja vaatimuksesta realismille genressä. Alkuperäisen teoksen adaptointi mihinkä muotoon tahansa on vaikea, kiittämätön ja lähes mahdoton tehtävä. Kukaan ei pakottanut Lindelofia tähän tehtävään. Hän halusi itse tehdä sen, ottaa tämän tehtävän, jossa epäonnistuessaan hän voisi upottaa lopulta itsensä niin syvälle ettei sieltä nousta helposti enään ylös. Hänellä on paljon hävittävää. Mutta jos hän onnistuu, jos hänellä on visio joka sai sekä DC:n että HBO:n ottamaan hänet juuri tekemään tätä jokaisen tämän hukka-askeleen jälkeen- olen valmis antamaan hänelle mahdollisuuden. Lindeloffia ei tunneta turvallisena tekijänä, ja "turvallinen"  ei ole sana jota pitäisi käyttää muutenkaan Watchmenin ympärillä.


Watchmen on artefakti, ainutlaatuinen monellakin tapaa. Sen adaptointi, oli kyse sitten elokuvasta, TV-sarjasta tai jatkosarjakuvasta, on aina ongelmallinen koska Alan Moore ja Dave Gibbons ovat menettäneet oikeutensa alkuperäiseen sarjakuvaan, eivätkä näe tästäkään adaptaatiosta pennin hyrrää. Tämä on uskomattoman epäoikeudenmukaista, ja se varjostaa jokaista työtä joka on johdannainen tästä alkuperäisteoksesta. Ja on varmasti monia, jotka jättävät sarjan väliin juurikin tästä syystä, tukena Moorelle ja Gibbonsille. Mutta kuten Zack Snyder viisaasti sanoi tehdessään Watchmen- elokuvaansa;

"Minä en halua korvata alkuperäistä tarinaa...ja tiedän, etten tule ylittämään sitä. Mutta jos joku näkee elokuvani ja kiinnostuu alkuperäisteoksesta ja lukee sen- olen tehnyt työni oikein."

Tämä oli hyvä ja realistinen tavoite, josta huokuu kunnioitus alkuperäisteosta ja Mooren työtä kohtaan, oli lopputulos sitten mikä tahansa. Uuden Watchmen -adaptaation tarkoitus on, kyynisesti sanottuna, tehdä rahaa. Mutta KAIKEN tarkoitus mediassa on aina tehdä rahaa. Taide kehittyy, tarinoita kerrotaan uudestaan ja uudestaan- Mooren jos jonkun luulisi tietävän tämä- ja merkkiteoksia ja kulttuurin kulmakiviä varsinkin on ja tullaan adaptoimaan uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta adaptaatio tulee muuttamaan jotain. En voi kieltää olevani hieman kiinnostunut siitä, mihin suuntaan Watchmenin voi viedä nykyajassa! Ideat tämän takana ovat mielenkiintoisia ja potentiaalisesti voisi tarjota uusia näkökulmia sekä alkuperäiseen tekstiin että koko supersankari-ilmiöön. Adaptaation tarkoitus on siirtää tarina eteenpäin, ja tarinankerronan perinteiden mukaan tuoda uutta olemassaolevaan tarinaan. Adaptaatioista ei ole pakko pitää, mutta ne ovat kiinteä osa tarinankerronan kulttuuria, ja tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun joku tarkastelee supersankareita, niiden fantasiaa, omaa aikakauttamme ja kysyy:

"Kuka vartioi vartijoita?"

Parhaat tarinat kestävät sen. Watchmen todellakin tulee kestämään sen.

Atte T



PS. Paitsi jos tietysti kyseessä on jatko-osa, jolloin kyseenalaistan koko projektin mielekkyyden sillä se aktiivisesti heikentää olemassaolevan tarinan merkitystä ja vastaa suoraan Watchmenin viimeiseen kysymykseen siitä, kestääkö Veidtin luoma rauha mitään. Ja jos ketään vanhoista hahmoista ei ole mukana- mikä on pointti kutsua tarinaa Watchmeniksi?

Oh well.





lauantai 26. toukokuuta 2018

Lessons Animation Taught Us- A Very Special Blog Post

Seems like I'm writing a English text at least once or twice a year for this blog. For all you foreign visitors to my extremely cheap looking website- welcome! This is my blog where I post written movie reviews, pop culture analysis or critical takes on media. 99 % of the time these are in Finnish since I made this blog when I noticed there were really no sites dedicated to that kind of content in Finland. I have written twice on this site in English before- once about Worldcon 2017, and again after I tweeted about Justice League and what the Amazons costumes looked like in that and everything kinda blowed up.

yea that was me

My point is: English is not my first language, so I apologies about the grammar now. I hope I nail this.

Anyway, let's continue. This is obviously inspired by Mikey Neumann's excellent video Lessons Animation Taught Us, where Mikey went through two animated movies from his childhood, Sword in the Stone and Dumbo, and two that he saw as adult, Spirited Away and Grave of the Fireflies, taught him either in his adolescense or as grown up. At the end of that video (that you should totally watch it's great) he issued a call for other content creators to talk about how animation has affected or what it has taught them. In Mikey's own words:

"I think it's important we look at the media we consumed as younger people as adults to properly gauge what we should be carrying forward with us and what we should (jump cut to Dumbo) never show children again."

And while most of these are going to youtube videos (some already excist, check it out!), I wanted to tackle this as well. I don't have a youtube channel nor do I have tools or skills to do videos. But I can write. So here is Lessons Animation Taught Us Very Special Episode, in a form of a blog post. Let's do this!



To be frank, this turned out to be a very hard task. After seeing Mikey's video I started to think about this; what animated movies affected me as a child or as adult? Movie that I watched most when I was younger was Aladdin and other 90's Disney renaissance movies like Lion King, Mulan and Tarzan. And I think there is something to be said about most of them and others that I didn't mention, like Toy Story or Monsters Inc. or The Moomins cartoon series. But to keep this text tight and manageable, I must only talk about two animated movie today. I might do more later on, because this is a deposit of material and ideas that is not going to be depleted soon.

Mulan

Dear god this poster is gorgeous


Mulan came out when I was six, and I remember that it was almost immediately bought as a VHS to our household by my mother. I recall that while I was of course excited about a new cartoon with swords and fighting and all that jazz, mom was also super excited to see it. She loves Disney movies, but she was not this excited about all of them. But I think that excitment has also attached itself to me- I liked watching Mulan with my mom as a child since she loved it too. It was a thing we did. Now when I rewatched it alone on my own apartment alone, I felt that something was missing. Not from the movie itself, I still liked it very much, but I think that experience of watching it with my mom is going to part of it forever.  



Mulan of course, is based on loosely to the legend of Fa Mulan, a female Chinese soldier who served in the military disguised as a man. And so it goes, as akward and clumsy Mulan takes his ailing father's place in the draft for war. Mulan takes the place for two reasons; first to spare his father whom she feared would die in war, but secondly, and more importantly, to prove herself. Mulan had already failed in the one thing society pretty much expects from her- getting married. And in the society of Mulan (not gonna say Chinese since the facts about China in this movie are almost as loose as the connection to the legend) that means she has no place and can't bring all-important honor to his family. But the emotional crux of the movie is not really about honor at all, despite the word being dropped almost in every other scene.



See, if this was about Mulan sparing his father, he had succeeded in that during the I'll Make A Man Out of You. Li Shang basically discharges Mulan after she keeps failing during the training. She could have returned home, for her family's duty was done. She had saved her father. But this was not about that anymore; at this point, Mulan needed to prove herself that she is not a failure, that she can succeed at something. As I child I did not necessarily get that in such a literal way, but I loved Mulan because she did not give up in the face of challenge and used her own strenghts; mainly being smart and skillful, looking for solutions not based on brute strength. Mulan  was up until Moana my all-time favorite Disney princess and Disney protagonist in general. And I was just some white boy from Finland; I can't imagine what Mulan must mean to someone that resembles her little more.



Mulan is considered by many one of the Disney's first steps towards telling stories with feminist view, making Mulan's struggle with sexism one of the most important elements of the story. Most people look down to her for her sex, judging her either worthless or deceptive, and Mulan proves them wrong. Even as a child I understood that what Mulan faced from men around her was wrong and shitty. Disney is often called out on being subtle as anvil on the issues they want to talk about, but when you are making movies mostly for children, you sometimes need to be anvilicious. As in this issue; men belittle Mulan, but support and trust Ping. In the text and visuals we always see her proving them wrong with her skills. Worked for me. She saves the army from hun cavalry, she finds the way to enter the palace and she takes down Shan Yu- again, not by being stronger but being smarter. And his friends trust her in the end, when it matters the most. That is a good lesson for anyone; don't judge others based on their sex, but trust and support them. And you, whoever it is watching this movie right now, there is a place for you. It's not going to be necessarily easy to find out what it is or how to get there, but it is there.

Also "Reflections" is the best of these "I want" songs Disney pooped out in the 90's.

I think Mulan affected me deeply as a kid, and I still think it's a wonderful movie. 


How To Train Your Dragon 2



I saw the first How To Train Your Dragon movie about six months before the sequel came out in 2014. By that point I was 22, and I was starting this blog in full steam. I had a indifferent relationship with Dreamworks animation at that point; I did not much care for most of the movies they had released. The first one in their roster that made me change my mind about Dreamworks as a animation studio was How To Train Your Dragon, a movie without pop culture references or parody elements. It was simple fantasy movie, but one with a good message and lot of heart. And after that Dreamworks have improved their game with pretty good movies like Megamind and of course, by making a sequel for How To Train Your Dragon



How To Train Your Dragon movies are some of the best western animation I've seen, if not for just how good they look. For the sequel they got Roger Deakins to act as a visual consultant, and it shows in some of the most realistic 3D animation landscapes I have ever seen. I am not familiar with the novels these movies are based on, but the world creation and pure creativity with various dragons and gadgets relating to dragons are simply astonishing. The basis of these movies might seem bit silly, and the name does not help all that much, but what's beyond "teenager vikings and dragons" is beautiful, well- thought and sometimes even heartbreaking. No wonder, since these movies were penned and directed by Dean DeBlois, who is best known fro Lilo & Stitch- and also being the co-head of the story department in Mulan. How about that. 

I mean he looks kinda like Stitch. Huh!

How To Train Your Dragon 2 begins with simple premise; Hiccup is being groomed by his father Stoick to take the role of the village chief, but Hiccup evades his duties by flying around with his dragon pal Toothless, looking for new dragons and new lands. Hiccup frames this as not being sure what he wants to do with his life and founding the chief's work something he is not ready for. And at the start of the movie- he is kinda right. When the threat of the Drago Bludvist- someone his father knows to be a monster- comes to them, idealist Hiccup wants to go to talk to him, because he has seen before how his father is wrong about seemingly irredeemable threats. This is one of the rare movies were the father, unfortunately, was right. 



One of the important lessons of How To Train Your Dragon 2 is that not everyone will listen to reason. Ideals don't always fit reality, unfortunately, and villanous Drago is so scarred by his lossess and greed that he can't see what Hiccup sees. Drago, enemy to Hiccup as to his father Stoick, is a dark twist of them both; disabled dragon expert, whose losses have made him stubborn and abusive against dragons and people alike. Hiccup lost his leg, and he gives welcoming hand to dragons. Drago lost his arm, and offers only heel of his boot. It's not subtle, but it works. And how much Hiccup tries to show Drago that there is another way- some cannot be buckled from their destructive path by talking. This theme is one that is not that often explored in movies, be they animated or live-action.



And the thing I love most about this, is that the movie shows the cost of mistakes. I am going to go to spoilers here, because I simply must. Hiccup had just reunited his long-lost mother Valka with his father, and of course he now loses his father because of the mistakes he made. Stoick's death is not cheap or fleeting moment. He sacrfices himself for his son. Movie makes you really feel it, Lion King style. No last words, no assurance of the right choice being made. And unlike in Lion King, there is no ecaping this. This is a children's animated movie where the protagonist loses his father, and then has to give eulogy in his funeral. 

"I'm sorry, dad. I'm not the chief you wanted me to be...and I'm not the peacekeeper I wanted to be."
"I was so afraid of becoming my dad, mostly because I thought I never could. I mean how do you become someone that great, that brave, that....selfless? I guess...you can only try."



And it works. It works so well. I have hard time watching that scene without crying. Adding to the top the fact that it was Toothless, under the control of Drago, who killed him. But as Hiccup's mother says; 

"Good dragons under the control of bad people do bad things." 

Again, not subtle. But it matters all the same. What Drago is doing basically is to militarize and brainwash dragons to act as his personal army. Hiccup has always stood on the side of peace and understanding, and he still does. He might not be able to talk Drago to leave his violent ways, but he can get his friend back that way. Hiccup wins the day, and he wins it by trusting to the love between him and Toothless. Love and trust prove to be stronger than control and abuse. These may sound sappy themes, but for children and adults alike these are important themes to internalize.  

"We may be small in numbers, but we stand for something bigger than anything the world can pit against us. We are the voice of peace, and bit by bit, we will change this world."

Also Astrid and Hiccup are adorable couple and I care for them SO MUCH

It was recently announced, that the third and final movie is coming out March 2019. What we know already is that there will finaly be another dragon like Toothless. I can only imagine to what kind of emotional lengths that will go. How To Train Your Dragon 2 is a fun adventure with vikings riding dragons, full of jokes and great action. I have not even touched on the perfect relationship between Hiccup and Astrid, or the redemption of Eret the hunter. These movies are perfect coming of age- stories. How To Train Your Dragon 2 has a big heart, and that heart is heavy with weight of loss. Because that will stay, and it is there 100% on Hiccup's face in the end. I loved the first movie, but the sequal is the one that makes me sad in a good way every time I see it. The audience has followed these kids growing up since the first movie, and it has been a real journey with happy times and sadness. With every rewatch, I still feel the loss of Hiccup. It's the good kind of sadness- something that animation can deliver almost better than any other type of media. 



There are a tons of animated movies I could talk about. I wanted initally to talk about Princess Mononoke but there is a ton of great content on that already there. Mulan and How To Train Your Dragon 2 were the first two that came to mind after Mikey's video, as the movies that affected me deeply. Song of the Sea, Aladdin, Robin Hood, Kubo and the Two Strings, Coco, Lego Batman Movie- there is potential for lot of discussion there, and I want to tackle this subject matter again in the future. Media that we consume as kids shapes us, and I think it still does as we grow up. And animation has power to make us feel and react like anything else. It's the little kid inside of us all that these movies can nurture.

What lessons animation taught you?

Atte T