torstai 18. huhtikuuta 2019

Atte Arvostaa: Satakieli Joka Ei Laulanut

Voisin ehkä tehdä tästä tavan, että kerran kuussa yksi Atte Arvostaa- arvio käsittelisikin kotimaista sarjakuvaa elokuvan sijaan. Viime kuussa kirjoitin Valotusaika- albumin arvostelun, ja sitä aiemmin (puolitoista vuotta aiemmin) kirjoitin Raatteen Tie- sotasarjakuvasta. Nyt nimittäin tämä putki jatkuu hyvin erilaisen kotimaisen sarjakuvan parissa:

Satakieli joka ei laulanut 



Tarina: Kuusi tarinaa lapsuuden salaisuuksista; kuka sukelsi liian pitkään? Mitä tapahtui yökylässä? Voiko viattomuus satuttaa, ja kun haudataan salaisuuksia, niin mitä jää jäljelle? Miten lapset käsittelevät asioita, joita he eivät osaa käsitellä?



Juliana Hyrrin esikoisalbumi Satakieli joka ei laulanut ei ole yhtä selkeästi selitettävissä kuin aiemmat arvioni. Se koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää salaisuuksien ja viattomuuden teemat, muodostaen sitä kautta eheän temaattisen kokonaisuuden. Hyrrin esikoisteos on myös, kuten ehkä kuvista voi päätellä, todella hyvää sarjakuvaa. Kotimaista sarjakuvaa lapsuudesta tai lapsuuden muistoista on tehty ennenkin, mutta ne tuppaavat usein keskittymään joko poikiin tai 1970-1980 luvulla kasvaneiden aikakausikokemuksiin. Tässä on 1990-luvulla kasvaneen taiteilijan tarinoita, jotka tuntuvat kuitenkin ajattomilta ja osttain hyvin samaistuttavilta.



Tarinat alkavat aina jotenkin arkisista skenaarioista jotka kehittyvät kohti jonkinlaista käännepistettä tai kliimaksia; Siniset Uimahousut- tarinassa pienen kyläkoulun luokkaretki vesipuistoon on täynnä lapsuuden intoa, joka hetkessä muuttuu etäiseksi kauhuksi, jota katsotaan lasten silmin. Villiruusuja- tarinassa kaupasta ostettu upouusi lelu saa kyytiä, joka tuo mieleen sen lapsuuteni painajaisen uusien tavaroiden hajoamisesta. Nimikkotarinassa Satakieli joka ei laulanut lapsuuden into eläimistä kohtaa karmean lopun. Tarinat ovat kaikki erilaisia ja niiden tunnelmat vaihtelevat, ja Hyrri onnistuu varsinkin kasvojen ilmeiden kautta kertomaan paljon niistä tunteista, joita lapset käyvät tällaisissa tilanteissa läpi.



Ulkonäöltään Hyrrin tyyli on naivismia muistuttava, jossa on paljon erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Siniset Uimahousut, Huoranpenikat ja simpukkarasia ja Yövieras ovat tyyliltään lähimpänä toisiaan olevia lyijypiirroksia, kun taas Villiruusuja on huomattavasti tyyliltään erikoisempi, sekoittaen vaaleanpunaista ja kultaista väriä kaikkialle. Oma suosikkini tyylillisesti on ehkä nuo lyijykynäpiirrokset, vaikka pidinkin myös näistä sekatekniikkaa käyttävistä tyyliratkaisuista(eritoten tarinan Satakieli joka ei laulanut puhekuplat oli parasta). Erilaisilla tyylit tuovat vaihtelua tarinoiden yleisilmeeseen ja tunnelmaan, ilman että kokonaisuus kärsisi tästä.



Tarinoiden kantava teema on salaisuuksissa, ja niitä vaalitaankin lapsuudessa seuraamusten pelossa alati. On salaisuuksia joita lapsilta pidetään, on salaisuuksia joita lapset pitävät keskenään aikuisilta, on salaisuuksia joita ei kerrota kenellekkään, ei edes parhaalle ystävälle tai äidille. Näihin salaisuuksiin on usein sidottu tietynlaista julmaa viattomuutta, mikä on osa lapsuutta. Kukaan ei tarinassa halua tehdä pahaa, mutta nuoren iän viattomuus ja tietämättömyys johtaa kerta toisensa jälkeen huonoon lopputulokseen. Tämä juurruttaa muuten naivistista tarinaa aina todellisuuteen, joskin symbolismia on tarinoissa myös jonkin verran. Eritoten viimeinen tarinoista Huoranpenikat ja simpukkarasia sisältää oman tulkintani mukaan mielenkiintoista ja teemaan sopivaa symbolismia "viattomuuden menettämisestä" joka voi vaatia hieman ylimääräistä tulkintaa lukijalta.



Kokonaisuutena on Satakieli joka ei laulanut todella hyvä sarjakuva. Se kertoo aidoista asioista ja hyvin tutuista teemoista ilman että se valuu mihinkään inhorealismiin tai suomalaiseen arkiseen harmauteen. Tällaisissa tarinoissa on aivan liian helppoa luoda vahingossa liian spesifejä tunteita ja tilanteita tai vastaavasti niin geneerisiä että niistä katoaa kaikki maku. Näin ei käynyt. Lukiessani teosta aloin muistelemaan monia omia lapsuuden salaisuuksia, asioita jotka kuuluivat siihen aikaan ja lapsena olemiseen- jotain mihin moni muu kotimainen, lapsuudesta kertova sarjakuva ei ole pystynyt. Satakieli joka ei laulanut jatkaa tämän vuoden erinomaista kotimaisen sarjakuvan tarjontaa, ja suosittelenkin tarttumaan siihen varauksetta.

Atte T 


sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Atte Arvostaa: Hellboy

DISCLAIMER: Neil Marshall on ohjaaja jonka elokuvista pidän paljon. Erityisesti Centurion ja Doomsday ovat mieleeni hyvinä väkivaltaisian mutta tarkoituksellisina, fiksuina överileffoina. Ja kuten monet teistä varmasti tietävät, pidän Hellboysta hyvin paljon, niin paljon että oli täysin valmis antamaan mahdollisuuden tälle elokuvalle, sillä Hellboyn hahmosta on moneksi ja erilaiset versiot ovat tapa pitää hahmoa elossa.

but Jesus Christ this movie


Hellboy



Elokuva: Paranormaalin Tutkimuksen ja Puolustuksen Toimiston agentti Hellboy (David Harbor) on lahdannut hirviöitä ympäri maailman jo vuosikaudet. Kun vanha vihollinen herättää henkiin Veren Kuningatar Nimuen (Milla Jovovich), on Hellboyn pysäytettävä hänet ja päätettävä, onko hän hirviö vai ihminen.



Ei hyvänen aika kuinka kamala elokuva Hellboy on. Suoraan asiaan; Hellboy on yksi karsea elokuva. Se on huonosti kirjoitettu, ruma kuin mikä, sen leikkaus on yhtä helvettiä ja hahmomotivaatiot ovat naurettavan poukkoilevia ja järjettömiä. Se ottaa tarinat The Wild Hunt ja Storm & Fury- albumeista (jotka ovat kaksi viimeistä Hellboy- tarinaa) ymmärtämättä lainkaan miksi ne tuntuivat merkityksellisiltä ja jättämällä kaiken niitä edeltäneen hahmokasvun ja juonikuviot taustamateriaaliin. Kuten aikaisemmin huomautin, pidän Marshallista ohjaajana mutta hyvä luoja että tämä elokuva on huono. Muistan kuinka aikaisemmin olin varovaisen innoissani siitä, että Mike Mignola ja Christopher Golden olivat käsikirjoituksesta vastaavat henkilöt, mutta lopussa seisoi nimi Andrew Cosby, myöskin sarjakuvakirjoittaja jolla ei ole kokemusta täysmittaisten elokuvien käsikirjoituksista selkeästi lainkaan- tarina hyppi paikasta toiseen, aika venyi ja paukkui ja asioita ja nimiä vain heitettiin ilmaan ihan niinkuin ne merkitsisivät jotakin.



Pisteet kuitenkin David Harborille hyvästä yrityksestä, joka olisi ansainnut paremman skriptin ja hahmon sitäkautta näyteltäväksi. Hän näyttää ihan ookoolta, tämä versio on rujompi (ja karvaisempi) ulkoisesti, ja on myös rujompi sisäisesti, ottaen paljon raskaammin menetykset ja oman paikkansa. Hellboy haluaa kertoa jonkinlaista tarinaa Hellboyn suhteesta tämän isään Professori Broomiin (Ian McShane), mutta tätä suhdetta ei alusteta, avata tai selitetä mitenkään; katsojat vain tönätään Hellboyn huonoon isäsuhteeseen ilman laajempaa selitystä tai kontekstia. Harbor on parhaimmillaan kun hän laukoo vitsejä (jotka ovat hyvin hit-and-miss) tai kun hänen annetaan olla hieman surullinen. Sasha Lane ja Daniel Dae Kim molemmat suorittavat hyvin materiaalilla joka heille on annettu, mutta se ei ole paljoa. Nämä ovat kaikki hyviä näyttelijöitä, ja on sääli nähdä heitä käytettävän näin huonosti.



Milla Jovovichin näyttelemä Nimue on kyllä yksi geneerisimmistä tuomiopäivän pahiksista ikinä, eikä hänellä ole minkäänlaista sisäistä sielunelämää; lähinnä hänestä tulee mieleen Apocalypse surullisen kuuluisasta X-Men: Apocalypsesta. Jopa sarjakuvista suoraan otettu paras mahdollinen pelastava elementti, kaunaa kantava keiju Gruagach, sössitään täysin. Hänen motiivinsa ovat paljon heikommat kaiken aloittamiseen, ja koko ajan tuntuu siltä että ihan kuin meidän katsojina pitäisi tietää nämä hahmot jostain aiemmasta tarinasta, mikä antaa hommalle fanifilmiä muistuttavan fiiliksen, mikä tekee vain hallaa kokonaisuudelle. Myöskin elokuvassa on hyvin misogynistinen ote naisiin, mikä alkaa rassaamaan aika nopeasti.



Yksi asia jota odotin elokuvalta eniten oli jonkin verran mainostetut erikoisefektit, jotka nojasivat enemmän käsintehtyihin practical-efekteihin- sikahirviö Gruagach eritoten näytti vakuuttavalta. Ongelmana on se, että aina kun tällainen hienosti toteutettu hirviö puhui, niin CGI- efekti suoraan 2000-luvun alusta hyökkäsi päälle. Myös iso osa splätteristä on jälkikäteen lisättyä melkein vaaleanpunaista tietokonehilloa, joka näyttää naurettavalta. Hellboyn tunteellisesti merkittävin kohtaus, jonka pitäisi luoda jonkinlaista sulkeumaa, on täysin naurettava juuri käsittämättömän huonon näköisen efektin hajottaessa minkäänlaisen vakavasti otettavan fiiliksen- mitä elokuva selkeästi haki surullisen musan ja Harborin näyttelyn kautta. Tämä praktikaalisten efektien ja tökerön CGI:n sekakäyttö entisestään antaa Hellboylle 2000-luvun alussa tehdyn elokuvan tunnelman, joka ei todellakaan ole eduksi. Kun Hellboyn mainostettiin olevan "lähempänä Mignolan visiota", niin se nähtävästi tarkoitti satunnaisia cameoita, hirviöitä ja uniformuja- tarina ja hahmot on heitetty romukoppaan, eikä tällä ole juuri mitään yhteistä alkuperäisten sarjakuvien kanssa.



Hellboy on epäonnistuminen jollaista en ole nähnyt pitkään aikaan. Kyse ei ole vain siitä että elokuva olisi tylsä tai loukkaava, tämä on vain surkea epäonnistuminen jokaisella sektorilla; dialogi on surkeaa, efektit on vanhanaikaisia, mitään syvempää ajatusta elokuva ei sytytä koska se ei alusta näitä pohdintoja mitenkään, siinä on kuolettavan paha tunnelma-ongelma joka vie katsojan alati pois minkäänlaisesta draamasta ja leikkaus on täysin ala-arvoista. Jotenkin se onnistui vielä olemaan malliesimerkki toksisesta maskuliinisuudesta, jossa ratkaisut ongelmiin on "lopeta itkeminen" tai "kasvata munat", eugh. Hellboyta ei pelasta mikään, ei edes Harborin, Kimin ja Lanen potentiaali, ei Benjamin Wallfischin musiikki joka katoaa turhan needle drop-rokkenrollin alle. Hellboy on jo nyt varmasti vuoden huonoimpia elokuvia, ja on yksi ala-arvoisimmista tekeleistä jonka olen joutunut katsomaan vähään aikaan. En ole edes vihainen enkä pettynyt, olen vain hämmentynyt yhä siitä minkä näin. Hellboy ei ole aikaisi arvoinen, ja suosittelen sen sijaan katsomaan Guillermo Del Toron Hellboy- leffat uudestaan.

Atte T




perjantai 12. huhtikuuta 2019

New Gods- antifasismia supersankareilla

Tämän loppusuoralla olevan vuosikymmenen kantavimpiin vitsauksiin on kuulunut erilaiset "gate" suffeksia kantavat netti-ilmiöt, joita pääasiassa amerikkalainen äärioikeisto on ruokkinut. Gamergate on toki tuttu varmasti monille, mutta se alkaa olla jo menneen talven lumia. Huomattavasti tuoreempi tapaus oli comicsgate, jossa samoja lähtökohtia käyttävät öyhöttäjät alkoivat valittaa liiallisesta diversiteetistä, politiikasta ja ideologioista sarjakuvissa, eritoten Marvelin puolella. Yksi tämän misogyniaa ja transfobiaa harjoittavan liikkeen keulamiehistä on sarjakuvapiirtäjä Ethan Van Sciver, jonka tasapainoisiin harrastuksiin kuului muun muassa naissupersankarien lelujen mestauttaminen. Sciver myöskin on ollut isoon ääneen vastustamassa politiikkaa sarjakuvissa, sanoen sen olevan moderni lisäys sarjakuviin ja kuinka "vanhoina hyvinä aikoina" ei politiikkaa sarjakuvissa ollut. Voisin listata kymmenittäin esimerkkejä siitä miten hän on väärässä, mutta sen sijaan käytän tämän aasinsiltana puhuakseni yhden sarjakuva-alan suurimman legendan työstä ja miten politiikka näkyy siinä.

There came time when the old gods died..

SV: Fasismi, its*m*rha, masennus




1. Jack "King" Kirby- Brooklynista Omaha Beachille.


Jacob Kurtzberg eli Jack Kirby syntyi elokuussa 1918 New Yorkissa itävaltalais-juutalaiseen maahanmuuttajien perheeseen. Kirby etsi jo lapsena tapaa ilmaista itseään taiteen kautta, ja aloitti jo varhain sarjakuvapiirtäjän hommat. Hänen ensimmäinen työnsä sarjakuvien alalla oli Lincoln Newspaper Syndicatella vuonna 1936. Näinä vuosina Kirby kävi läpi lukuisia lehtiä ja lukuisia taitelijanimiä, kunnes lopulta päätyi Jack Kirbyyn vuonna 1940. Samana vuonna hän pääsi myös supersankarien maailmaan mukaan, kun hän kynäili Blue Beetle- sarjakuvalehden numeroita Fox Featuresille. Samana vuonna hän tapasi pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa ja ystävänsä Joe Simonin, ja kun 1940 Jack ja Joe palkattiin Timely Comicsille (joka tulevaisuudessa tunnettaisiin nimellä Marvel Comics), loivat he yhdessä Kirbyn eittämättä kuuluisimman luomuksen: Kapteeni Amerikan.




Kapteeni Amerikkaa on helppo luulla pelkäksi propaganda-hahmoksi, ja sitä se on kyllä ollutkin, mutta sitä ei varsinaisesti sellaiseksi luotu. Kirby ja Simon loivat hahmon ennen kuin Yhdysvallat olivat sodassa kenenkään kanssa, vuonna 1940. Tuohon aikaan Yhdysvaltojen näkemys sodasta oli vielä etäisempi, ja esimerkiksi juutalaisiin pakolaisiin suhtauduttiin negatiivisemmin kuin muslimi-pakolaisiin tämän päivän Amerikassa. Natsijärjestöjä kuten German American Bund oli toiminnassa Yhdysvalloissa. Ja Kapteeni Amerikan ensiesiintyminen sai monet vihaiseksi. Lehden kansi pelkästään oli suora poliittinen kannanotto. Kirbyn elämänkerran kirjoittajan ja entinen avustajan Mark Evanierin mukaan Timely Comicsiin soitettiin puhelu, jossa Kirbya ja Simonia pyydettiin tulemaan aulaan "tapaamaan oikeita natseja ja näkemään mitä he tekevät Kapteeni Amerikalle." Kirby ei tosin vähästä hetkahtanut vaan kääri hihansa ja marssi aulaan, jossa ei ollut ketään- natsit ovat ja tulevat aina olemaan pelkureita. New Yorkin silloin pormestari Fiorelle H. La Guardia kuitenkin otti Kirbyn ja Simonin saamat uhkailut tosissaan, ja asetti poliisivartioita Timelyn toimiston aulaan. The Captain America Comics #1 myytiin loppuun parissa päivässä ja sen toista painosta otettiin miljoona kappaletta.




Kirby ja Simon kuitenkin värvättiin vuonna 1943 (ennen tätä Kirby ja Simon tekivät vuoden verosta sarjakuvia, ettei heidän työnsä julkaisutahti hidastuisi. There is a reason why he is called KING.) ja Kirby saapui Omaha Beachille kymmenen päivää maihinnoususta. Hänen piirrustustaitonsa huomioitiin nopeasti, ja hänelle annettiin vaarallinen tehtävä; Kirby toimisi tiedustelijana, piirtäen karttoja ja yksityiskohtia kentällä vihollisten ampuessa ympärillä. Kirbyn sotilasura tuli päätökseen Bastognessa, jossa paleltumat olivat viedä hänen jalkansa. II.maailmansota vahvisti Kirbyn sodanvastaisuutta, ja tämä näkyy monissa hänen myöhemmissa tuotoksissaan. Sodan jälkeen kun supersankarisarjakuvien bisnes alkoi hiipua, Jack ja Joe hyppivät kustantamolta toiselle- yksi merkittävimmistä välietapeista oli Atlas Comics vuonna 1954, jonka patrioottinen supersankari Fighting American päätyi heidän käsiinsä. Fighting American tunnettiin anti-kommunistisena sankarina; Kirby ja Simon tekivät hänestä supersankari-satiirihahmon jolla piruiltiin Joseph McCarthyn puna-paniikille.



Jack Kirby palasi Timelyyn 1960-luvulla, tosin nyt kustantamon nimi oli Marvel Comics. Yhdessä Stan Leen kanssa hän alkoi luomaan hahmoja ja tarinoita sarjatulena; Ihmeneloset vuonna 1961, Muurahaismies vuonna 1962, Kostajat ja Ryhmä-X 1963, niiden rivijäsenten kuten Rautamiehen, Hulkin ja Thorin tullessa tätä edeltävänä vuotena, Black Panther vuonna 1966 sekä kaikki näitä sankareita vastustavat pahikset; Doctor Doom, Galactus, Magneto, Loki, Mandariini, Kuvotus, Ego- lista jatkuu. Kirbyn ura Marvelilla ei kuitenkaan ollut täysin onnellinen, sillä hän koki ettei hän saanut työstään arvostusta ja että Lee vei usein krediitit hänen työstään. 1970 Kirby erosi, siirtyen kilpailijana tunnetun DC Comicsin puolelle. Sielä hän loi tetralogian, ja vihdoin pääsemme itse asiaan:

2. Neljäs Maailma



Kirjoittaessaan Thor-sarjakuvia Marvelilla, Kirby sai idean kehittää koko jumala-mythosta eteenpäin. Hän kehitteli ideaa rangarökista, joka tappaisi kaikki vanhat jumalhahmot Marvelin pantheonista, ja niiden tilalle tulisi "Uudet Jumalat". Kirby ei saanut Marvelilta vihreää valoa, mutta DC antoi hänelle 1971 käytännössä vapaat kädet, joten hän ryhtyi luomaan Uusia Jumalia heille. Lopputuloksena oli tarinakokonaisuus-mini-universumi nimeltä Neljäs Maailma (The Fourth World) joka kattoi joukon lehtiä, jotka referoivat toisiaan mutta harvemmin huomioivat laajempaa DC:n maailmaa. Neljäs Maailma koostui sopivasti neljästä lehdestä; Mister Miracle, The New Gods, Forever People ja Superman's Pal Jimmy Olsen. Jokainen lehti kertoi yhdestä tämän tarinamaailman hahmosta ja universumin osasta, mutta kaikki sitoutui lopulta saman alkuasetelman ympärille; Vanhat Jumalat kuolivat, ja heidän tilalleen tulivat Uudet Jumalat; Genesiksen rauhaa rakastavat jumalat joita johti Highfather, sekä pahuuden ja sodan jumalat Apokolipsilta, johtajanaan despootti Darkseid. Taistelu Genesiksen ja Apokolipsin välillä on muuttunut täysimittaisesta sodasta välirauhaan, kun jumalten johtajat rauhan merkiksi vaihtoivat lapsensa keskenään; Highfather otti Darkseidin pojan Orionin, ja Darkseid puolestaan kasvatti tämän perillisen, jonka nimeksi tuli Scott Free. Niin alkoi ideologinen kamppailu sielun herruudesta.



The New Gods kertoo Orionista, joka saapuu maahan estääkseen Darkseidin suunnitelmat orjuuttaa ihmiskunta. Apunaan hänellä on toinen jumala Lightray sekä Forager-niminen työläinen. Orion on innokas taistelija ja rohkea soturi, mutta joka pelkää myös itseään, sillä hänessä virtaa Darkseidin veri. Mister Miracle kertoo kahlekuningas Scott Freesta, joka joutuu alati Apokolipsin jumalten vangitsemaksi, samalla muistaen oman menneisyytensä tällä helvetillisellä planeetalla. Forever Peoplen pääosassa on nuorista hippi-jumalista koostuva ryhmä, jotka koittavat estää vihan ja pelon leviämistä Darkseidin kätyrien toimesta. Superman's Pal Jimmy Olsen oli kokoelma satunnaisia Jimmy Olsen- seikkailuja, mutta tässä lehdessä Kirby esitteli varhaisia ideoita universuminsa suhteen, kuten Apokolipsin rahoittaman rikollisjengin Intergangin. Kuten monet Kirbyn sarjakuvista, Neljäs Maailma oli värikäs, mahtipontinen, elämää isompia tunteita ja toimintaa sisältävä avaruusooppera, jossa riitti poliittisia alatekstejä ja ideoita. Siinä näkyi Kirbyn omat kokemukset sodasta, fasismista ja sen salakavalasta leviämisestä, yhdistetynä trikoisiin ja hullunhauskoihin titteleihin.





3. Apokolips ja New Genesis

Ei vaadi kummoistakaan medialukutaitoa nähdä Uusien Jumalten planeettoja New Genesistä ja Apokolipsia metaforana Taivaasta ja Helvetistä. New Genesis on vehreä, hedelmällinen ja kirkas paratiisi, jossa Uudet Jumalat elävät taivaalla leijuvassa Supertownissa. Apokolips taasen on helvetillinen pätsi, jossa valtavat tulipilarit valaisevat taivaan, ja kaupungit ovat valtavia orjaleirien ja tehdaskeskittymien muodostamia labyrintteja, joissa Darkseidin parademoni- joukot pitävät kuria. Tämä "hyvien jumalien" ja "pahojen jumalien" selkeä erottelu tuntuu kieltämättä hieman vanhanaikaiselta, mutta ihan niin mustavalkoista kaikki ei ole. Apokolipsin jumalat eivät ole pahoja syntyjään, sillä onhan Orion, New Genesiksen suuri sankari, Darkseidin poika ja Scott Freen elämän suuri rakkaus Big Barda Apokolipsin eliittisotilaita. Darkseidin- sekä häntä edeltävien hallitsijoiden kuten kenraali Steppenwolfin- vaikutus ja ylläpitämä järjestelmä tekee Apokolipsin jumalista kieroja, julmia ja vihan täyttämiä olentoja.



Tätä vihaa voi kuitenkin vastustaa, ja Kirby näyttääkin kuinka kaikki ei alistu Apokolipsin ikeen alle ja muutu katkeraksi ja julmaksi. Scott Free kasvaa Darkseidin kätryin Granny Goodnessin "kauhujen orpokodissa", joutuen alituisen kidutuksen ja väkivallan kohteeksi. Scott ei kuitenkaan murru, ja alkaa vastustamaan Apokolipsin totalitaristista maailmaa parhaansa mukaan. Scottin tarina on oman paikan löytämistä ja erilaisten systeemien kahleista vapautuimista, varsinkin Apokolipsilla. Himon, Apokolipsissa toimiva kapinallisjohtaja, auttaa Scottia ja muita itsenäisiä löytämään joko tien ulos fyysisesti motherbox- nimisten koneiden avulla tai henkisesti, antaen paikan jossa heidän ei tarvitse alituisesti elää Apokolipsin kauhujen kanssa. Sen yksiulotteisesta ulkonäöstä huolimatta, ei Apokolips ole geneerinen Mordor-maa, vaan suora paraabeli totalitaristiin diktatuureihin, joista vapautuminen on alituista kamppailua.




Samaan tapaan New Genesis ei kaikessa paratiisimaisuudessaan ole ihan täydellinen. Tämä ei kuitenkaan ikinä mene "both sides" argumentoinnin pariin, sillä New Genesis on valmis kehittymään ja korjaamaan virheensä. Pääasiallisesti kyse on "Bugseista", Genesiksen pinnan alla asuvasta kuhnurirodusta joita Uudet Jumalat pitävät alempiarvoisina. Kirbyn tarinat jäivät valitettavan kesken, mutta yksi bugsien kansasta, Forager, oli nousemassa eräänlaiseen messias-asemaan kansansa keskuudessa, ollen yhteyshenkilä kuhnurien ja Uusien Jumalten välillä. Foragerin vastakappale on Mantis, jollekka Darkseid antoi yli-inhimilliset voimat ja joka ohjastaa kuhnureita palvelemaan Darkseidia ja kapinoimaan Uusia Jumalia vastaan. New Genesiksessä näkyy Kirbyn anti-sota mentaliteetti, jossa sotaa ei pidetä ratkaisuna kuin vain äärimmäisessä pakkotilanteessa, jolloin se esitetään enemmän tragediana kuin sankarillisena valintana. Apokolipsilla sota on kaikista tavoitteista tärkein ja sodankäynnin elementit- oli kyse sitten sotateollisuudesta, armeijan hierarkiasta tai totaalisen sodan politiikasta- ovat ihannoitavia asioita.


4. Anti-Elämä oikeuttaa vihasi! 

loneliness+alienation+fear+despair+self-worth ½ mockery ½ condemnation ½ misunderstandind x guilt x shame x failure x judgement n=y where y=hope and n=folly, love=lies, life=death, self= dark-side

Yksi uniikeimmista ideoista joita Jack Kirby esitteli Neljännen Maailman tarinoissa oli Darkseidin lopputavoite, enigmaattisen Anti-Elämän Yhtälön löytäminen. Anti-Elämän Yhtälö on, noh, yhtälö, jonka on ratkaisu totaaliseen tietoisten olentojen hallintaan. Darkseid haluaa sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä sen avulla hän voi hallita koko universumia. Anti-Elämän olemassaolo ja sijainti on vaihdellut eri kirjoittajien käsissä- osan mielestä se on ollut New Genesiksellä, osan mielestä taas mystisen "Lähdemuurin" (source wall) takana, mistä kukaan ei palaa. Kirby oli paljon suorempi, ja juuri Anti-Elämän kohdalla Neljännen Maailman poliittinen ideologia tulee selkeiten näkyviin; Anti-Elämän Yhtälö on piilossa ihmiskunnan alitajunnassa.



Anti-Elämä on isosti esillä juurikin Forever Peoplen tarinoissa, eritoten Forever People #3:ssa, jossa Darkseidin sanansaattaja Glorious Godfrey pitää saarnaansa. Kirbyn mukaan Godfreyn innottajana toimi amerikkalainen saarnaaja Billy Graham ja radiomies Arthur Godfrey- toisen kapeaa katsantoa saarnoihin Kirby kutsui "raamatulliseksi fasismiksi" ja toisen karismaa ja vaikutusvaltaa vaaralliseksi. Glorious Godfrey saapuu maahan ja alkaa saarnaamaan Anti-Elämän tuomista iloista valkoiselle yleisölleen (joka tässä kohtaa Kirbyn uraa oli tietoinen valinta, sillä Kirby piirsi usein diversiteetiltään rikkaampia väkijöukkoja). Godfreyn mukaan "elämä on täynnä niitä jotka uhkaavat meitä! Anti-Elämä antaa oikeuden tuhota heidät! Kosminen metsästyslupa! Oikeus osoittaa sormella ja aseella! Kuka voi seistä meitä vastaan? Ei ainakaan ne toiset! Heidät voi tunnistaa, mutta ei meitä!"

Kuva kertoo enemmän kuin sanat:




Judge others! Enslave others! Kill others! ANTI-LIFE will give you the right!

Anti-Life, ihmisen alitajunnassa piileksivä yhtälö vapauden riistämiseen, on Kirbyn scifi- metafora fasismille, jota värikkäät puhujat ja "vahvat johtajat" koittavat iskostaa ihmisiin toiseuttamalla muita ja lupaamalla onnea ja autuutta. Godfreyn jalkasotilaat, kasvottomat "oikeuttajat" (justifiers) ovat saaneet näiltä tahoilta oikeutuksen kaikkeen; vihaan, orjuuttamiseen, murhaan ja väkivaltaan. He käyttävät yhtenäisiä päähineitä, jotka tekevät heistä kasvottomia, antaen Godfreyn heihin puhkuvan vihan päästä ilmiliekkeihin anonymiteetin suojissa. Aseiden kanssa he raahavat "toiset" (Kirby ei ikinä kerro ketkä he vievät, mutta he ovat tavallisia kansalaisia) Happylandiin, jossa he kärsivät vankeudessa ihmisten silmien alla, jotka ovat kykenemättömiä näkemään heitä ihmisinä joita he ovat. Forever Peoplen nuoret sankarit joutuvat vangeiksi ja pakenevat, Godfreyn kadotessa hiljaa taustalle; hän on pahuuden agitaattori, mutta Darkseid ja Anti-Elämän Yhtälö ovat pahan alku ja juuri.



Kirby on luonut monia pahuuden äänitorvia; Kapteeni Amerikan perivihollinen Punakallo on pesunkestävä, hirviömäinen natsi, Doctor Doom on totalitaarinen diktaattori joka verhoaa itsensä sieluttomaan rauta-haarniskaan ja Darkseid itse on saanut innoitteensa vahvasti Adolf Hitleriltä. Punakallo, Vihankylväjä, Paroni Zemo, Darkseid, Desaad ja muut hirviömäiset fasistit toimivat sinänsä hyvin, luoden kuvan epäinhimillisistä olennoista jotka eivät ole ihmiskunnan puolella. Toisaalta se myös eristää heitä oikeista hirmutöiden tekijöistä. Glorious Godfrey ja Oikeuttajat ovat kuitenkin Kirbyn luomuksista pelottavimpia, sillä ne tuntuvat aidoimmilta; Godfrey on komea, charmikas ja hyvin pukeutuva kaveri, joka piilottaa vihaa tihkuvan retooriikkansa puheiden taakse, joissa korostetaan "yhteisyyttä" ja "voiman takaisin ottamista" sekä toiseuttamisen politiikkaa. Godfreyn kaltaisia on olemassa oikeasti, ja Oikeuttajien käytös tuntuu....liiankin tutulta. Kirby näki nuorena miehenä miten valkoinen fasismi toimii, miten se saa valtaa ja voimaa ihmisistä ja millä sitä ruokitaan, ja hänen pelkonsa sen leviämisestä näkyy yhä Forever Peoplen sivuilla.



Lopuksi: Darkseid on. 

Jack Kirby joutui lopettamaan Neljännen Maailman tarinat ennen kun hän sai niitä valmiiksi, ja niinpä tarinalla ei varsinaisesti ole loppua. Darkseid ei saa Anti-Elämän Yhtälöä, Orion ei päihitä Darkseidia, Scott Free ei ole ikinä täysin vapaa. Jack Kirby kuoli helmikuussa 1994, jättäen maailmalle perintönä uskomattoman suuren katalogin sankareita ja roistoja. Muut kirjoittajat ovat ottaneet myöhemmin koppia Neljännen Maailman tarinoista vaihtelevalla menestyksellä. On eriäviä mielipiteitä Anti-Elämän merkityksestä, siitä ovatko Uudet Jumalat "jumalia" vai "jumalia kuin Thor", kuinka kiinteä osa tämä koko systeemi on DC:n muita tarinoita ja niin pois päin. Mister Miracle ja Big Barda liittyivät Oikeuden Puolustajiin 1980-luvulla, ja Orion liittyi mukaan Grant Morrisonin kirjoittaessa Oikeuden Puolustajia vuonna 1995. Yksi merkittävimmistä tarinoista Anti-Elämän Yhtälön ja Uusien Jumalten ympärillä oli Morrisonin Final Crisis, jokseenkin hemmetin sekava metatarina tarinoista jossa Darkseid onnistuu saamaan Anti-Elämän Yhtälön ja orjuuttamaan maapallon (it got better). Kaikki versiot ovat jakaneet mielipiteitä paljon.


Yksi kunnianhimoisimmista Kirbyn kuoleman jälkeisistä Neljäs Maailma- tarinoista on Tom Kingin ja Mitch Gerardsin Mister Miracle (2017-2018), modernin sarjakuvan tuoreimpia mestariteoksia, joka pitää parhaiten tämän alkuperäisen teoksen ideologisen taistelun idean mukana, sekoittaen sekaan masennukseen liittyviä teemoja. Darkseidin edustama pahuus- fasismin pahuus- on kaikkialla. Darkseid on Maassa. Darkseid on sarjakuvan ruutukaavassa. Darkseid on huoneessasi. Darkseid on. Ja Scott Free on todella, todella väsynyt taistelemaan, ajautuen itsemurhayritykseen "viimeisenä pakokeinona". Mutta yhdessä vaimonsa Big Bardan kanssa hän nousee aina ylös, koittaen muistaa miksi hän lähti pois Apokolipselta; Darkseid on, mutta rakkaus on vahvempaa. Kingin Mister Miracle on loistosarjis jonka lukemisesta saa tosin paljon enemmän irti jos Kirbyn alkuperäisteokset ovat tuttuja. 



Aina välillä vastaan tulee sama vanha argumentti; supersankarit ovat totalitaristista fantasiaa. Alan Moore on tehnyt kokonaisen sarjakuvan tästä, joka on yksi väärin ymmärretyimmistä dekonstruktioista ikinä. Tämä tuntuu hyvin pinnalliselta katsaukselta, joka perustuu vain elokuvista tai lapsuuden muistoista kehnojen kirjoittajien kynäilemistä tarinoista. Tottakai supersankaritarinat voivat olla totalitaristisa fantasioita, monet ovatkin- Tuomari ja Batman ovat pahimmillaan juuri tätä, rankaistessaan rikollisia väkivaltaisesti välittämättä mistään. Mutta Jack Kirbyn luomien sankarien niputtaminen tähän kategoriaan tuntuu melkein taidevandalismilta. Kirby on koko elämänsä luonut sankareita, jotka ovat sankareita siksi että se on oikein; Kapteeni Amerikkaa ei purrut ötökkä, hän ei joutunut onnettomuuteen eikä hän syntynyt voimiensa kanssa; hän on vapaaehtoinen sankari. Monet Kirbyn omista sankareista ovat valinneet sankaruuden, valinneet taistelun vihaa ja orjuuttajia vastaan. Neljäs Maailma on täynnä tällaisia sankareita; Mister Miracle ja Big Barda, Orion, Forager ja monet muute nousevat taisteluun vihollista vastaan, joka uhkaa itseään elämää. 1971- 1973 Jack Kirby loi yhden kekseliämmistä, värikkäimmistä, viihdyttävimmistä ja (lähes 50 vuoden jälkeen) yhä pelottavan ajankohtaisimmista sarjakuvasarjoista. Neljäs Maailma- tetralogia on sarjakuvien kuninkaan magnum opus; antifasistinen supersankari-avaruusooppera.

"Supersankarit ovat nykyään poliittisia" bitch ne on aina olleet


Atte T  

PS. Kyllä, Uusista Jumalista ollaan tekemässä elokuvaa. Sen jälkeen kun Justice League sössi totaalisesti Uusien Jumalien ja Neljännen Maailman mythoksen esittelyn, palkattiin huippu-ohjaaja Ava DuVernay ohjaamaan virallisesti The New Gods- adaptaatio. Tulossa joskus ja jouluna. 



lauantai 6. huhtikuuta 2019

Atte Arvostaa: Shazam!

Olisin halunnut tehdä Shazam! leffaa ennen kokonaisvaltaisen selvityksen hahmon sanalla sanoen monimutkaisesta historiasta, suhteesta Marvelin Captain Marvel- sankariin ja miksi hahmo ei voi kulkea alkuperäisellä Kapteeni Marvel- nimellään enään. Koko keissiin liittyisi Teräsmies, Fawcett Comics- kustantamo, oikeusjuttu ja paljon opportunismia, mutta toisaalta kukaan ei elokuvassa kutsu Shazamia "Captain Marvel"- tittelillä, joten ehkä en hämmennä teitä tämän enempää vaan menen asiaan:

Shazam!



Elokuva: Nuori orpolapsi Billy Batson (Asher Angel) poukkoilee ottokodista toiseen, etsien samalla oikeita vanhempiaan Philadelphian kaduilla. Hänen päädyttyä taas uuteen orpoperheeseen, ajautuu hän yhtäkkiä taikuuden ja velhojen maailmaan. Viimeinen Velho (Djimon Honsou) tarvitsee taistelijan, joka voi pysäyttää Tohtori Sivanan (Mark Strong) vapauttama pahuus- Billyn pitää vain sanoa taikasana, ja hän muuttuu maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi- Shazamiksi! (Zachary Levi)



Shazamin historia on pitkä ja täynnä vaihtelevia versioita hahmosta; yhtä selkeää tapaa kertoa hänen tarinaansa ei ole. Henry Gaydenin kynäilemä versio perustuu Geoff Johnsin ja Andy Kubertin New 52- Shazam- tarinaan, kopioiden paljon elementtejä siitä; Billyn luonne, Vasquezin adoptioperhe ja Velhon design. Piti tästä sarjakuvasta sitten tai ei, Shazam! jatkaa Aquamanin aloittamaa uutta aaltoa DC Extended Universen elokuvien puolella, ja on sanalla sanoen loistava; hauska, jännittävä, surullinen, synkkä (mutta ei edgy) ja suurella sydämellä varustettu supersankari-leffa jonka lähimmät vastineet ovat Ghostbusters ja Men in Black- leffat; välillä meno on synkkää ja aika pelottavaa, mutta huumori ja samaistuttavat tilanteet ja hahmot pitävät mukana. David F. Sandberg tunnetaan kauhuleffoistaan, ja tässä kohtaa kauhun teknisen toteutuksen taito on juuri oikea luomaan jännittäviä tilanteita ja oikeita panoksia. 



Shazam on hahmokonseptina sellainen, että on melkein outoa että tämä on ensimmäinen kerta 70 vuoteen kun hänestä tehdään elokuva. Orpolapsi kovassa maailmassa joka sanomalla taikasanan voi muuttua käytännössä Teräsmieheksi- ei liene ihme että Shazam oli kerran suositumpi kuin Teris. Asher Angel on erittäin hyvä Billy Batson- hieman itsekäs ja tyly, mutta hänen tilanteensa ja kokemansa hylkääminen ovat tehneet hänestä hieman kovakuorisen. Hän kuitenkin on myös juuri niin kiltti ja hyväsydäminen että tuntee huonoa omatuntoa tästä. Zachary Levi loistaa lihaspuvunkin alta supersankarin roolissa, ja koko "lapsi esittää olevansa aikuinen" rutiini toimii hyvin läpi koko leffan. Pakko myös sanoa; rakastan Djimon Honsouta aina ja kaikessa, ja hänen roolinsa Velhona on juuri omiaan Honsoun raa'alle karismalle ja komentavuudelle. 



Billyn uusi perhe on myös mahtava. Freddy Freeeman (Jack Dylan Grazer) toimii Billyn oppaana matkalla supersankarointiin, ja oli mahtavaa nähdä fyysisesti vammainen hahmo joka sai silti olla hieman ärsyttävä ja suurisuinen. Jack Dylan Grazer on tämän ja It:n jälkeen ehdottomasti kyky jonka tulevaisuutta odotan innolla. Vasquezin ottoperhe on muutenkin parasta; Mary, Dora, Pedro ja Eugene ovat kaikki uniikkeja ja monipuolisia hahmoja joissa riittää mielenkiintoisia piirteitä, ja varsinkin Cooper Andrewsin näyttelemä perheen pää Victor Vasquez on välittömästi tykättävä isähahmo; hieman nolo, mutta joka olisi varmasti taistellut Sivanaa vastaan paljain nyrkein perheensä puolesta. Muutenkin koko ottoperhe on esitetty ihan parhaalla tavalla; keskiluokkainen, hieman sekava mutta täynnä sydäntä oleva uusioperhe jonka ympärille voi tulevaisuudessa rakentaa lukuisia elokuvia; pienikokoinen elokuva-universumi neljän seinän sisällä!



Shazam!- leffan Tohtori Sivanassa ei ole juuri mitään samaa sarjakuvien ikonisimman hullun tiedemiehen kanssa (oikeasti; Sivana on yksi kopioiduimmista hahmoista jota juuri kukaan ei tunne), mutta tämä versio on ehkä hieman mielenkiintoisempi. Sivanan taustaa käydään läpi, hänen motiivejansa tutkitaan ja häntä on jopa helppo sääliä, tilanteen huomioon ottaen. Tähän valitettavasti liittyy hieman ongelmallinen elementti (kuten Billy, Sivana on hieman karun lapsuuden tuote), mutta se on loppujen lopuksi pieni ongelma muuten kiehtovassa pahiksessa, ja Strong nousee haasteeseen hienosti. Taistelut Shazamin ja Sivanan välillä ovat näyttäviä, ja tämä ratkaisu tehdä Sivanasta enemmän fyysinen haaste toimii, vaikka se saakin miettimään potentiaalista Black Adamin tarpeellisuutta ja eroa tästä.



Koko elokuva on rakennettu täyteen kaikkea siistiä; Shazamin oman kaupungin Facwett Cityn sijaan tapahtumien näyttämönä toimiva Philadelphia ei ole pelkkää kaupunkiloistetta, vaan tuntuu elävältä ja asutulta paikalta, tapahtumien sijoittaminen jouluun toimii, sillä Billyn orvon aseman alituinen peilaaminen perinteiseen perhejuhlaan luo juuri oikeaa surumielisyyttä kaikkeen, Ikuisuuden Kivi ja Velhojen Valtaistuinsali ovat huikeita lokaatioita joissa riitti faneille hauskaa bongattavaa, viimeinen kolmannes on supersankarileffojen loppukamppailujen aatelia ja holy moley- Shazam! kärsii ehkä hieman siitä kuinka paljon kaikkea siistiä siinä on, ja 132 minuutin pituus tuntuu hieman liian pitkältä kaiken tämän kanssa, joidenkin kohtausten kestäessä hieman turhan pitkään. 



Jos jokin asia ei toimi ainakaan ekan katselukerran kohdalla, on se musiikki. Elokuvasta puuttuu tämän kaltaisten elokuvien ominainen ja hyvin tunnistettava teema, tai ainakaan se ei ollut niin hyvin tehty että se olisi jäänyt heti mieleen pyörimään. Benjamin Wallfisch on tehnyt ihan päteviä sävellyksiä, mutta jotenkin nyt jäin kaipaamaan jotain leikillisen juhlavaa teemaa Isolle Punaiselle Juustolle. Äh, tämä on pieni ongelma muuten toimivassa leffassa. Shazam! on mukavan erilainen supersankarileffa, joka on kuin polvet ruvella ja laastari naamassa ympäri kaupunkia juoksenteleva lapsi; leikkisä, hieman raju ja täynnä sydäntä. Sillä on selkeä teema joka pyörii kerrankin muun kuin poliittisten metaforien tai monarkkien ongelmien ympärillä, käsitellen lasten ongelmia ja lapsuuden jättämiä jälkiä. Tämä on viihdettä niin aikuisille kuin lapsillekkin, ja on ehdottomasti modernin supersankari-ajan uniikimpia tuotoksia. DCEU on löytänyt jalansijansa, ja on ihanaa olla taas DC- fanina elokuvissa. Shazam! on loistava, älä skippaa. 

Sano taikasana!

Atte T.




SPOILERS

PS. "I GIVE NAMES TO GODS."  voipojatvoipojatvoipojat

PPS. En muista mikä olisi viimeksi ollut yhtä hienoa kuin viisi orpolasta taistelemassa yhteisillä voimilla kaikkea ihmiskunnan pahuutta vastaan, pelastaen viattomat niiden kynsistä. 





tiistai 2. huhtikuuta 2019

Hellboy- moderni sankarimyytti

Tampere Kuplii 2019 lauantai sattui olemaan myös samaan aikaan Hellboyn 25- vuosijuhlapäivä. Tämän kunniaksi pidin tapahtumassa (jossa olin myös töissä ohjelmapuolella) luennon Hellboysta hahmona. Ohjelma sattui olemaan päällekkäin parin muun jokseenkin suositun ohjelman kanssa, ja toiveita luentomatskujen näkemisestä jossain muodossa tapahtuman ulkopuolella toivottiin. Tähän toiveeseen vastataan sitten nyt.

1. Hyvää (myöhäistä) Syntymäpäivää, Hellboy!



Ensimmäinen Hellboy- sarjakuva, Hellboy: Seed of Destruction #1, näki päivänvalon 23.3.1994. Mike Mignola ei vielä tuolloin kirjoittanut omaa hahmoaan; hän ei luottanut täysin omiin kykyihinsä hahmon myymisessä suurelle yleisölle, ja käsikirjoittajana ensimmäisen kuuden numeron aikana toimi sarjakuvalegenda John Byrne. Tämä näkyy vahvasti näissä tarinoissa, varsinkin kun niitä vertaa myöhempiin Hellboy- tarinoihin; kertoja- äänenä toimiva sisäinen monologi toimii ekspositiona läpi kuuden tarinan, mikä kontrastina myöhempien Hellboy- tarinoiden "hiljaisuuteen" tuntuu oudolta. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa kunnes Mignolan oma ääni valtasi Hellboyn, menestystarina alkoi. 



Hellboysta on tullut monta asiaa: sarjakuva poiki aikamoisen tuoteperheen sarjakuviin, kuten B.P.R.D, Abe Sapien ja Lobster Johnson, ja jokainen näistä tarinoista laajensi Hellboyn maailmaa. Ensimmäinen videopeli, Hellboy: The Asylum Seeker, julkaistiin 2000 ja 2008 julkaistiin vielä toinen: Hellboy: Science of Evil. Guillermo del Toron elokuvadualogi Hellboy (2004) ja Hellboy: The Golden Army (2008) esittävät monelle ainoan oikean version hahmosta. Starz- studio tuotti kaksi kappaletta animoituja elokuvia, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007). Ja nyt, herran vuonna 2019, ensimmäinen reboot- elokuva, Neil Marshallin Hellboy (2019), on muutaman viikon päässä ensi-illastaan. Tämä on hahmon iän huomioon ottaen todella hyvä suoritus; on supersankareita jotka ovat melkein kolme kertaa vanhempia kuin Hellboy, mutta jotka eivät ole saaneet edes ensimmäistä elokuvaansa. Missä piilee Hellboyn salaisuus? Tietysti Hellboy on hyvä sarjakuva; siinä on hyvää huumoria, yllättäviä käänteitä ja siinä lyödään natseja. Mutta tällaisia sarjakuvia riittää.

Minun teoriani on se, että Hellboy on veistetty samasta puusta kuin Jeesus Nasaretilainen, Robin Hood, Kuningas Arthur, Herkules ja Teräsmies. 



Hellboy- kuolevaisen ja "taivaallisen" lapsi




Hellboy ei ole mikä tahansa punainen paholaisäijä tai mikään outo ihmismutantti, hän on maallisen ja diviinin lapsi. Hellboyn isä oli Azzael, paholaisprinssi Helvetistä, ja hänen äitinsä oli noita Sarah Hughes, joka kuolinvuoteellaan katui tekojaan. Hellboyn juuret ovat sekä maassa että tuonpuoleisessa, kuten monilla mytologisilla vapahtajahahmoilla. Hellboy on maallisen kansan puolustaja fantastista maailmaa vastaan, asettaen hänet ristiriitaan oman verenperintönsä kanssa. Tämä toismaallinen puoli hänessä koittaa alati houkutella häntä pois ihmisten luota, luvaten kuninkaan paikkaa ja valtaa kaiken ylitse. Mutta kuten Jeesus ja Teräsmies, Hellboy on ihmisten kasvattama; Hellboyn biologinen (taiallinen?) isä oli ehkä Azzael, mutta hänet kasvatti Professori Broom, ihminen joka kohteli häntä kuin lasta ja kasvatti hänet hyväksi mieheksi. Hellboy ei ole oman verenperintönsä määrittelemä, mutta se on ikuisesti osa häntä.

Hellboy- sankari heikkojen puolella




Hellboyn työ on mennä erämaahan, löytää hirviö sieltä ja surmata se. Hellboyn työ on ritaritarinoiden peruskauraa. Hän on questing knight, ritari tien päällä joka tulee uuteen paikkaan, kuten Norjalaiseen kylään tai Indonesialaiseen metsään, ja päihittää ihmisiä sielä piinaavan hirviön. Hänen viimeinen tehtävänsä on päihittää lohikäärme Pyhän Yrjön tapaan. Tällaisten tarinoiden ja myyttien perusta on idea ihmisen hallinnasta luonnon ylitse; lohikäärmeet, peikot ja muut möröt kuvastivat luonnon ja pakanallisuuden rauhattomuutta, jonka ihminen voi päihittää ja muutta osaksi ihmisen valtakuntaa. Hellboyn kurmuuttaessa keijuja ja muita vanhoja olentoja tämä teema on usein selkeästi esillä. Keijut edustavat vanhaa maailmaa, joilla ei ole paikkaa modernissa todellisuudessa. Hellboyn asemaa kahden maailman asukkaana tuodaan esiin usein juuri näiden ritaritarinoiden aikana. Hellboylla on myös omat Iloiset Veikkonsa Robin Hoodin tapaan- työkaverit B.P.R.D:ssä ovat monellakin tapaa kirjava ja hyvää tarkoittava joukko sankareita Hellboyn varjossa.

Hellboy- Kreikkalainen tragedia




Yksi parhaimmista Hellboy- tarinoista on The Corpse. Yksinkertaisessa tarinassa Hellboy paljastaa irlantilaista perhettä lasta esittävän vaihdokkaan, ja lähtee ruumiin saattomatkalle saadakseen oikean lapsen takaisin keijuilta. Tämä vaihdokas, Lough Leanen Gruagach, oppii vihaamaan Hellboyta enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa. Tästä vihasta, ja Hellboyn pikkumaisesta julmuudesta Gruagachia kohtaan, syntyy maailmanloppuun johtava tapahtumasarja jossa ruumiita ja surua on riittämiin. Hellboy on sekä itse kreikkalaisten tarinoiden tragedinen sankari että katalysti muiden hahmojen vastaaville tarinoille. Gruagachin ja Hellboyn tarina on tragedia, jossa silmitön viha johtaa suruun ja tuskaan, ja lopulta Gruagach itsekkin katuu kaikkia tekojaan ja toivoo kuolemaa. Tarinat kuten The Darkness Calls ja The Third Wish käyttävät tragedioiden rakenteita ja tunnelmaa Hellboyn melankolisessa maailmassa hienosti. 

Hellboy- luvattu kuningas




Hellboy on "Yksi ja Oikea Kuningas, Luvattu Kuningas"- hyvin suosittu mytologinen hahmomalli, varsinkin länsimaisessa kulttuuriperinnössä. Hellboy on kahden eri valtakunnan luvattu kuningas; Hellboy on Englannin kuningas ja Helvetin istuimen perillinen. Aiemmin mainittu Sarah Hughes on Mordredin, Kuningas Arthurin pojan, suora jälkeläinen, ja Hellboy on Kuningas Arthurin ainoa elävä miespuolinen jälkeläinen, ja oikeutettu Englannin kuningas. Hellboy on Arthurilaisen myytin sankari; "kun Englannin hetki on synkin, Arthur palaa pelastamaan päivän". Hellboyn nostaessa Excaliburin kivestä, hän ottaa tämän sankarin poikan ja johtajuuden englannin siunatuista sankareista. Samalla hän kuitenkin on mahdollisesti toteuttamassa toista ennustusta, sitä missä Hellboy ottaa "isänsä miekan", ja johtaa helvetin armeijat maan päälle. Kummasta on kyse? 




Mutta loppujen lopuksi, Hellboy ei kuitenkaan ole mitään näistä suoraan. Tiedän, johdatin teidät tälle matkalle, ja nyt kerron tämän. Mutta Hellboy ei mahdu näin yksinkertaisiin laatikkoihin. Hellboy on maan ja taivaallisen lapsi, mutta ei ole vapahtaja vaan kirjaimellinen antikristus. Hellboy on ihmisten kasvattama, mutta lopulta joutuu lankeamaan oman verenperintönsä vangiksi. Hän puolustaa heikkoja, kunnes kyllästyy siihen ja katoaa kuuden vuoden ryyppyputkelle ympäri maailmaa. Hellboy ei saavuta tragedioiden loppua eli jumaloitumista tai kuolemaa ja kuninkaan paikankin hän heittää menemään, sillä hän ei koe sitä omaksi asiakseen. Mistä oikein kyse? Miksi Hellboy ottaa näitä klassisia länsimaisten myyttien ideoita ja ei sitten toteuta niitä?

 

2. Hellboy- "yleinen myytti"



Aiemmin mainitsin tarinan The Corpse. Se perustuu perusidealtaan Irlantilaiseen kansansatuun nimeltä Teig O'Kane and The Corpse, jossa riehakas mies nimeltä Teig saa tehtävän saattaa ruumis oikeaan hautaansa, samalla oppien että seikkailut ja taistelu kuuluu nuoruuteen, ja asettuu tarinan lopussa aloilleen. Samassa tarinassa Hellboy kohtaa "akan" Jenny Greenteeth, joka sekin perustuu irlantilaiseen tarustoon, kuten myös vaihdokkaat ja fomorri- jättiläiset sekä Tuatha de Danan- keijuolennot. The Corpse on gestalt- tarina, jossa Hellboyn maailmaan on sekoitettu elementtejä eri taruista, rikkoen niitä hieman samalla; päinvastoin kuin Teig O'Kane, Hellboy ei juuri opi mitään uutta tai asetu aloilleen. Hän on jopa Tuatha de Danannin keijujen tuskasta välittämätön. Hellboy osallistuu myytteihin ja tarinoihin, mutta rikkoo niiden rakenteita. 



Hellboy on eräänlainen "yleinen myytti". Se käyttää kulttuurillista omimista ja yleistä kulttuuripääomaa luodakseen maailman ja oman mytologian jossa samanlaisia mytologisia elementtejä sekoitetaan keskenään. Hellboyn hahmossa nämä myytit erilaisista viisaista pelastajahahmoista näkyvät hienosti; Onko Hellboy Thor, sankari joka kantaa vasaraa kädessään ja taistelee jättiläisiä ja muita hirmuja vastaan? Kuten Jeesus, Hellboy uhraa itsensä ihmiskunnan edestä, ja joutuu manalaan. Hellboy antoi myös silmänsä pois ja hänet naulattiin puuhun, oppien näiden kautta "viisauden" nähdä tiensä- kuin Odin,vai onko hän taas Jeesus ristillä, kylkensä keihään lävistämänä? Mitä eroa näillä myyteillä on, ja miten samanlaisia tarinoita me oikeastaan kerromme ajasta ja paikasta huolimatta? Hellboy on sarjakuva joka palkitsee lukijan, joka tunnistaa tällaisia mytologisia yhtymäkohtia ja niiden luomia metatasoja. Hellboy on yhtä aikaa Thor, Odin, Kristus ja Antikristus!



Mutta Hellboyssa on myös jotain joka erottaa hänet muista myyttisistä sankareista. Teräsmiehen tarinalla ei ole loppua; hän pelastaa maailman joka päivä uudestaan, ja vaikka hän on kuollut muutamankin kerran on tarinalla aina jatkoa. Joskus Arthur palaa Avalonista, ja kun Herkules kuoli tuli hänestä jumala. Hellboyn loppu on vain loppu. Kun Hellboy lopulta toteuttaa kohtalonsa, hänen tarinansa vain loppuu. Hän ei kuole; Hellboy in Hell, Hellboyn viimeinen tarina, kertoo kirjaimellisesti hänen kuolemanjälkeisestä elämästään. Hellboyn viimeisessä hetkessä hänen kanssaan on hohtavia geometrisiä kuvioita; tämä on suora viittaus Mignolan lyhyttarinaan The Magician and the Snake, jossa nämä kuviot tulevat hakemaan taikuria tuonelaan, ja tämän käärmeen koittaessa vastustaa niitä kaikin keinoin. Nämä kuviot ovat symboli väistämättömälle lopulle. Hellboy saa jotain todella harvinaista; lopullisen lopun tuoman levon, josta ei ole paluuta. Hellboyn rankan elämän pääte on mahdollisuus vain lopettaa, levätä ilman että mitään olisi enään jäljellä. Hellboyn tarina on päättynyt, mutta nämä tarinat elävät ikuisesti. 



Lopuksi: Adaptaatioista.

Mitä, minä puhumassa adaptaatioista. Hellboy adaptoitu erilaisiin taidemuotoihin useammankin kerran. Nyt, uuden elokuvan häämöttäessä edessäpäin, on keskustelu varsinkin aikaisempien Hellboy- elokuvien ja uuden adaptaation kohdalla käynyt kiihkeänä. Osan mielestä mikään ei voi ylittää Del Toron kahta elokuvaa ja Ron Perlmania titulaarisena sankarina, toiset taas nostavat esiin kuinka erilaisia nämä elokuvat ovat alkuperäismateriaaliin verratuna. Osa on myös huomioinut kuinka pelkkä Mignolan estetiikan kopiointi ei riitä tekemään uudesta Hellboysta alkuperäisteoksen arvoista. On totta että Del Toron Hellboyt omaavat enemmän Del Toron omia toistuvia teemoja kuten Kaunotar ja Hirviö- tematiikkaa ja ulkopuolisuutta, ja Marshallin Hellboy vaikuttaa keskittyvän enemmän aiemmin puhuttuun mytologiseen tarinankerrontaan. Mutta näiden adaptaatioiden kanssa on hyvä muistaa yksi asia.



Hellboy on yksi sarjakuvimmista sarjakuvista mikä on ikinä sarjakuvannut. Se on syntynyt tähän taidemuotoon ja sen kautta saavuttanut maineensa. Alan Moore on kuvannut sen tyyliä yhdistelmäksi Jack Kirbya ja saksalaista ekspressionismia; kaksi tyyliä jotka eivät tunnut välittömästi sopivilta toisilleen mutta Hellboyn sivuilla muodostuu goottilaiseksi, suurten tunteiden ja läpitunkeutumattomien varjojen maailmaksi. Mignolan kuvakerronta ja ruutukaavan mestarillinen käyttö on iso osa sarjakuvan tunnelmaa, ja tätä on mahdoton kopioida valkokankaalle elokuvan sääntöjen alaiseksi, ilman että jotain menetetään samalla. Sillä on kansantarujen ja mytologioiden tahditus ja hiljaisen melankolinen tunnelma, joka harvoin osuu yksiin toimintaelokuvien formaatin kanssa. Mutta oli uusi elokuva millainen tahansa, Hellboy hahmona kestää sen, ja tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun hänet adaptoidaan elokuvamuotoon. Kuten Robin Hoodista, Kuningas Arthurista ja Teräsmiehestä, hänestäkin tullaan tekemään kymmeniä elokuvia ja osa niistä on varmasti täyttä roskaa, mutta hän kestää sen. Hellboy on moderni sankarimyytti, meidän myyttimme; duunarisankari, joka joutuu kohtalon ja huonojen valintojen kolhimaksi, ja lopulta saavuttaa levon, pitkän ja vaikean elämän jälkeen. Mutta Hellboyn legenda elää ikuisesti. 

Atte T