perjantai 23. kesäkuuta 2017

Sankari nimeltä Galavant

On useita tv-sarjoja joidenka loppumista olen surenut. Firefly on tietysti päällimmäisin ja tunnetuin esimerkki, mutta se päättyi kauan ennen kuin edes olin kuullutkaan koko sarjasta. Parempi esimerkki on Futuraman päättyminen, joka tosin sai kertoa rauhassa oman tarinansa loppuun, ja viimeinen jakso on erittäin koskettava loppu fiksulle sarjalle. Turhauttavampi esimerkki on Penny Dreadful- sarja josta tulen takuulla puhumaan laajemmin- jonka loistava maailmanrakennus, uskomaton tunnelma ja vahvat ja monipuoliset hahmot olisivat ansainneet HUOMATTAVASTI paremman lopun ja pidemmän tarinan kuin minkä he lopulta saivat. Mutta sitten on yksi sarja, jonka loppuminen sai minut surulliseksi, ja sen loistava päätös olisi ansainnut saada vielä monta kautta jatkokseen. Se oli erikoinen, halvan näköinen, ei saavuttanut suurta yleisösuosiota tai tuottanut kanavalleen juurikaan rahaa- mutta oli hauska, pirteä, koukuttava ja innostava joka jakson ajan.  Tämä sarja oli GALAVANT.



Mikä on Galavantin idea? Noh, mikään ei kerro sitä niin hyvin kuin sarja itse: Way back in days of old...



Jep, kyseessä on musikaali-fantasia-komedia-seikkailusarja. Ei siis liene mikään ihme että sarja ei saavuttanut haluamaansa yleisöä.

Mutta Galavantin nerous piilee tämän ensimmäisen jakson intron tuolla puolen. Sillä vaikka tämän perusteella sarja vaikuttaa kliseiseltä tarinalta "prinsessan" pelastamisesta, on se oikeasti kokoelma perinteisiä seikkailusarjoja parodisoivista käänteistä. Tämä ei ole mikään ihme, sillä sarjan luoja Dan Fogelman tunnetaan Disneyn Tangledin ja Boltin  käsikirjoituksista. Disneyn käsi ei ole kaukana sarjasta- esittäjäkanava on ABC ja sarjan loistavien laulujen takana oli pitkäaikainen Disney-lauluntekijä Alan Menken (Pieni Merenneito näin esimerkiksi) ja Tangledin lauluista vastannut Glenn Slater. Nyt, jotta voin puhua sarjan parodiaelementeistä kunnolla, joudun valitettavasti tekemään juonipaljastuksia jotka eivät millään tasolla pilaa sarjan katselukokemusta, mutta paljastavat yhden twistin heti ensimmäisestä jaksosta joka kääntää koko sarjan asetelman ympäri. Okei? Okei.



Eli Galavantin nerokkaat elementit ovat sen subversioissa. Madeleina (Mallory Jansen) tykästyykin Kuningas Richardin linnan hulpeaan elämäntapaan ja lähes rajattomaan valtaan jota hän nauttii kuningattarena, ja lemppaa häntä pelastamaan tulleen ritari Galavantin (Joshua Sasse). Galavant tästä masentuneena päätyy vahvalle ryyppyputkelle, josta hänet pelastaa Valencian kuningaskunnan prinessa Isabella (Karen David), joka palkkaa tämän pelastamaan kuningaskuntansa jonka Richard (Timothy Omundson) oli vallanut. Isabela, Galavant ja tämän aseenkantaja Sid (Luke Youngblood) lähtevät seikkailulle kohti kaukaista Valenciaa. Sillävälin Richardin hovissa, kuningas on puutteen ja ärtymyksen vallassa Madeleinen vaatiessa aina parempaa ja kertoessa kuinka Galavant oli niin paljon komeampi ja parempi. Richard koittaa voittaa Madeleina puolelleen henkivartijansa Garethin (Vinnie Jones) ja kokkipoika Vincenzon (Darren Evans) kanssa. Ja kaiken tämän lisäksi on turnajaisia, merirosvoja, velhoja ja  laulavia munkkeja.



Galavant asuu samassa fantasia-seikkailujen subkategoriassa Princess Briden ja Tangledin kanssa. Elementit kuten kristinusko, juutalaisuus ja Ranska ovat olemassa, mutta maat ja kuningaskunnat ovat keksittyjä, mukana on taikuutta ja kirouksia ja jopa jättiläisiä. Mutta tähän päälle lisätään vielä roima annos metahuumoria fantasiasarjojen troupeista ja halpojen tv-sarjojen budjeteista, ja on kasassa aikamoinen määrä hyvää läppää. Kuten esimerkiksi se, että merirosvoilla ei ole laivaa ymmärrettävistä budjetillisista syistä, mutta tällekin on selitys olemassa (se on jumissa mäellä laskuveden takia) tai se että Galavant itse on kovin tietoinen spontaanien laulujen eriskummallisuudesta kuten Flynn Rider eikä jätä väliin mahdollisuutta kommentoida aiheesta. Samalla myös naureskellaan satujen ja ritaritarinoiden kliseille ja asetelmille: ritarien egot, aseenkantajien työn kiittämättömyys, sankarin matka ja näiden seikkailuryhmien arkisten asioiden esittäminen tämän kontekstissa.



Laulut Galavantissa ovat "diageettisia", eli ne lauletaan oikeasti siinä tilanteessa ja tulevat hahmoilta itseltään, eivätkä sinänsä ole osa soundtrackia. Ja laulut palvelevat aina jotain tarkoitusta- kertovat hahmoista ja heidän teoistaan, hahmokehityksestä tai jopa kuljettavat juonta eteenpäin- sekä tietysti toimivat aina välillä työkaluina juonen kertaamiselle. Ja ne ovat todella hauskoja! Menken ja Slater käyttävät paljon tunnettujen Disney-laulujen tyylejä ja kaavoja, mutta tällä kertaa he voivat tehdä lauluja aikuiselle yleisölle ja piilottaa sekaan järjöttämän määrän kaksimielisyyksiä ja väkivaltaisia kielikuvia. Tyylit vaihtelevat Pienen Merenneidon tyylisistä "I wish"-lauluista modernimpiin genreihin kuten rock-balladeihin ja jopa rap-battleen. On lauluja jotka kuuntelen kerran ja ne soivat päässä viikon, sillä tässä kohtaa uraansa Menken varsinkin tekee mieleenjääviä lauluja vaikka unissaan. Galavant, She'll be mine, Secret Mission, New Season, My Dragon Pal and Me, Off With His Shirt, I Really Don't Like You ja Do the D'ew ovat lauluja joita voin kuunnella uudestaan ja uudestaan kyllästymättä.



Kaikki näyttelijät tekevät erinomaista työtä hahmojensa kanssa, ja kukaan ei tunnu turhalta tai syö aikaa toiselta. Mutta vaikka tämä on komedia, ei se tarkoita että hahmot olisivat pelkkää vitsiä: Joshua Sasse on huvittava egoistisena Galavanttina, mutta tämän sankarillisuuden halun juuret ovat kieroutuneesa isäsuhteessa, Karen David on loistava vastapari Galavantille, mutta koskaan tämän vitsit tai huumori ei syö Isabellan halua pelastaa vanhempansa ja valtakuntansa Richardin ikeestä. Madeleina on huomion-ja vallankipeä alphanaaras, mutta tämä johtuu hänen tavallisen syntyperänsä tuomista yhteiskunnallisista estoista- ennen kuningattaruutta, hänellä ei ollut tulevaisuutta. Gareth on murhanhimoinen roisto, mutta oikeasti välittää Richardista eikä halua tuhota ainoata merkittävää ihmissuhdetta elämässään. Ja sitten on Richard, idioottikuningas joka on sarjan paras ja huvittavin hahmo. Omundson on huikea narsistisen ja lapsellisen julman Richardin roolissa, mutta jokaista tämän hirmutekoa peilaa aina tämän täydellinen kyvyttömyys arkisissa asioissa ja halu todistaa olevansa kruununsa arvoinen- jonka hän tekeekin, mutta siinä kestää pieni tovi. Se, että Omundson ei ole noussut eturivin komediatähtien joukkoon, hämmentää minua paljon.



Kakkoskausi jatkaa samalla radalla ja vain nostaa kytkintään. Galavant kumppaneineen kohtaa demokratian (mutta vain varakkaille valkoisille heteroille), jättiläisten ja kääpiöiden sodan joka muistuttaa hämmentävästi West Side Storya, majatalon "herrasmiehille" jota vetää Kylie Minoque, kun taas hovissa kuvioihin mukaan tulee mustaa magiaa ja kiellettyjä voimia käyttävä hääsuunnitteluja Wormwood (Robert Lindsay), sankarin taikamiekka ja kaikkea muuta mitä voitkaan ajatella. Ja vaikka mukaan heitettiin näin paljon uutta tavaraa läpikäytäväksi, on kakkoskausi yhtä hyvä ja koherentti kuin edeltäjänsäkkin. Hahmotarinat saavuttavat loogiset päätöskohtansa, he oppivat virheistään ja tarina itsessään löytää huomattavasti suljetumman lopun kun ensimmäisen kauden cliffhanger-lopetus oli. Ja kakkoskausi ei jätä väliin yhtäkään mahdollisuutta tehdä vähän pilkkaa omista huonoista katsojaluvuistaan....sekä Game of Thronesista, joka samaan aikaan nautti suurta suosiota kaikessa synkkyydessään ja vakavuudessaan.



Tähän päivään mennessä ei olla tehty oikeasti alusta loppuun hyvää elokuvaa Dungeons & Dragons-roolipelistä. Lukuisia yrityksiä on tehty, ja ensimmäisestä yrityksestä tehdään pilkkaa yhä tänä päivänä. Minulle Galavant on paras adaptaatio D&D:stä mitä on ikinä tehty. Koko homma on kuin yksi pitkä klassinen roolipelikampanja käänteineen, hahmoineen ja huumorilla joka ei pelkää nauraa itselleen. TV:n tarjonta fantasiasarjojen suhteen on hyvin mielenkiintoinen nykyään. Game of Thrones tarjoaa hyvin realistisen ja maanläheisen maailman joka kuuluun kategoriaan "mutapaskafantasia" kaikessa synkkyydessään. Toisen kauden saava Chronicles of Shannara (jota en ole katsonut vielä loppuun) oli paljon kirkkaampi ja värikkäämpi sarja, mutta otti itsensä yhä kovin tosissaan ja kaikki pyöri ison maailmanlopun skenaarion ympärillä. Tämän lisäksi on moderneja ympäristöjä käyttäviä urbaaneja fantasiakauhusarjoja kuten Sleepy Hollow tai Shadowhunters. Galavant oli satufantasiaa täynnä toimintaa, hyviä ja odottamattomia käänteitä, järkeviä ja hyvin tehtyjä hahmotarinoita eikä se menettänyt pisaraakaan omasta värikkyydestään, huumoristaan ja osasi nauraa myös itselleen. Galavant tuo minulle mieleen niin Disneyn saduista parhaimmat, omat roolipelikokemukseni ja koko genren tietyn hupsuuden, ja on suuri sääli että se loppui ennen suurta finaaliaan, eikä suuri yleisö koskaan saanut siitä kiinni. Galavant sai minut aina iloiseksi, ja sen maailmaan oli mukava uppoutua aina kun vähänkin oli surkea olo. En tiedä onko Galavant mikään tv-klassikko tai unohdettu mestariteos, mutta se oli todella viihdyttävä ja sen kaltaista ohjelmaa ei ole tullut sen jälkeen vastaan. Ehkä joku päivä Netflix voisi antaa sille uuden kauden, tai Menken ja kumppanit tekevät siitä elokuvan. Sitä odotellessa, antakaas kun laulan teille laulun....

Way back in days of old
There was a legend told
About a hero known as Galavant!




Atte T

Ps. Mukana menossa myös Rutger Hauer (Blade Runner), Nick Frost (Shaun of the Dead), Simon Callow (Doctor Who), Eddie Marsan (World's End), Ricky Gervais (Office), Anthony Head (Buffy Vampyyrintappaja). Tämä sarja oli niiiiin hyvä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti