perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kehys vastaan teksti: Warhammer 40 000 & fasismi

En ollut ihan varma kumman blogin puolelle tämä kuuluu; Games Workshopin Warhammer- pelisarjaa olen käsitellyt hieman Pelipöytäraportti-blogini puolella, ja silloin käsittelin pelin taustamythoksen muuttumista ja "kulttuurivandalismia". Tämänpäiväinen tekstini, vaikka sen aiheena onkin Warhammer 40 000-peli, ei varsinaisesti käsittele peliä itsessään, vaan sen mythoksen syvintä olemusta. Tänään puhun hieman Warhammer 40 000-pelin maailmasta, sen vääristymisestä ja kahdesta adaptaatiosta jotka onnistuvat mielestäni kuvaamaan pelin alkuperäistä maailmaa paremmin kuin peli nykyään itse.

Warhammer 40 000- Facism! In! Space!



Niille jotka eivät tiedä, Warhammer 40 000-pelin (jonka tulen tästä lähtien lyhentämään muotoon 40k) maailma on synkkä, karu ja hyvin, hyvin monimutkainen. Tämän blogitekstin toimivuuden nimissä joudun kuitenkin hieman avaamaan millainen peli mythos on, sillä se on olennaista koko tekstin kannalta. Elikkäs:

"On 41. millenium. Sadan vuosisadan ajan, Keisari on istunut liikkumattomana Kultaisella Valtaistuimellaan Maassa. Hän on ihmiskunnan herra jumalten tahdosta, miljoonien maailmojen ruhtinas sotajoukkojensa armosta. Hän on mätänevä ruumis Teknologian Synkältä Ajalta, jossa loputon voima lepää. Hän on Imperiumin Haaskan Herra, jolle uhrataan päivittäin tuhansia sieluja, jotta hän ei koskaan kuolisi."

"Mutta jopa tässä kuolemattomassa tilassaan, Keisari jatkaa loputonta vahtiaan. Mahtavat taistelulaivastot ylittävät demonien infestoimat Kurimuksen pyörteet, kulkien ainoaa tietä tähtien lävitse Astronomicanin, Keisarin psyykkisen mahdin, ohjaamina. Laajat armeijat taistelevat tämän nimissä lukemattomilla maailmoilla. Mahtavimpia hänen sotilaistaan ovat Adeptus Astartes, Space Marinet, bio-rakennetut supersotilaat. Heidän vierellään seisovat legioonat: Keisarillinen Kaarti ja lukemattomat planeetansuojelujoukot, aina valpas inkvisitio ja Adeptus Mechanicuksen Teknopapisto, nimetäkseni vain muutaman. Kaikessa monimuotoisuudessaan, he juuri ja juuri pidättelevät alienien, harhaoppisten, mutanttien ja kauheampien olentojen massoja."

"Ihmisen osa tänä aikana on olla osa miljardeja. Se on elämää julmimman ja verisemmän vallan alaisena jota koskaan on ollut. Nämä ovat tarinoita tältä ajalta. Unohda tieteen tai teknologian voima, sillä niin paljon on unohdettu, niin paljon on kadonnut lopullisesti. Unohda kehityksen ja ymmärryksen lupaukset, sillä armottoman tulevaisuuden synkässä pimeydessä on vain sotaa. Tähtien keskellä ei ole rauhaa, vain ikuisuus tuhoa ja teurastusta, ja nälkäisten jumalien naurua."




Eli Warhammerin maailma on....synkkä. Termi "GrimDark" juontaa juurensa Warhammer 40k:n omasta sloganista: "In the Grim Darkness of the Far Future, There is Only War." Ja kun ottaa huomioon pelin suurimmat innoittajat, ei tämä ole mikään ihme;  Robert A. Heinlenin Starship Troopers, John Miltonin Paradise Lost, Frank Herbertin Dyyni, brittiläinen sarjakuva-antologia 2000 AD jonka tarinoissa pyöri paljon Keisarikunnan toimintaa innoittanut Judge Dredd sekä monet muut synkän tieteisfiktion tuotteet. Ja Warhammer 40k on omalta osaltaan innoittanut paljon, merkittävimmät esimerkit lienevät Blizzardin Starcraft- pelisarja sekä Paul W. S Andersonin elokuva The Even Horizon. Se on määritellyt uudestaan goottilaisen scifin, sen maailmaan on kirjoitettu paljon hienoja tarinoita ja peli itsessään on vuosia ollut figuuripelimarkkinoiden ykköstuote. Se on kääntynyt sarjakuviksi, kirjoiksi, yhdeksi animaatioelokuvaksi ja lukuisiksi videopeleiksi. Tämä synkkyys ja goottilainen, dystopinen maailma on ollut monelle syy rakastua peliin. Monet näistä faneista ei mieti peliä tämän enempää. Se on vain siisti peli jossa tapahtuu todella siistejä tappeluita siistien hahmojen kanssa.

Tämä juliste oli syystä huoneessani hyvin, hyvin kauan

Pelillä on kuitenkin valitettavasti laaja ja äänekäs fanikunta äärioikeiston puolella. Tämä puoli on nostanut päätään hiljalleen fandomissa, vaikka ne ovat luultavasti aina olleet siellä. Warhammer 40k-kuvasto on äärimmäisen helppoa käyttää palvelemaan fasistista propagandaa; Yksi diktatuurinen johtaja, pakollinen valtionuskonto joka ei hyväksy muita uskoja, yhteiskunta valjastettuna totaalisen sodankäynnin politiikkaan, kaiken normaaliudesta poikkeavan nimittäminen degeneraatioksi, xenofobia ja militarismin ihannointi. Ja kun nämä tekijät liittyvät pääasiallisesti pelin pääfaktioon ja nimellisiin "hyviksiin", on kaiken tämän ihannointi todella helppo oikeuttaa itselleen. Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan tämä kuva alkoi liikkua Warhammer-fanipiireissä, tämä taasen oli esillä Gamergate-liikkeen sivuilla ja Youtube-natsi The Golden One on Warhammerin avoin fani ja käyttää paljon termistöä pelisarjasta videoissaan. Nämä ovat vain muutama hassu esimerkki, ja niiden suosio puhuu puolestaan. Fasistit ovat omaksuneet Warhammer 40k:n omakseen, sillä pelin kuvasto ja maailma tukee heidän näkemyksiään.

Onko kyseessä näkemys, jota pelimaailma tukee? Onko tämä pelintekijöiden ajatusmaailmaa kuvastava? Vastaus on samaan aikaan kyllä ja ei, molempiin kohtiin.


Warhammer 40 000- Satire! In! Space! 

Do the monkeeh!

Olen varma että lukijakunnassani suurin osa on fiksuja ihmisiä, ja että seuraava lausunto ei ole kovinkaan kiistanalainen teidän mielestänne. Silti, se vaatii sanomista:

"Kaikki 80-luvulla tehty spekulatiivinen fiktio ei olla ehkä tarkoitettu 100% tosissaan otettavaksi."

Kuten sanottu, ei mikään kontroversiaalinen ajatus. Usein tätä näkee vain ilmiselvien tapausten suhteen. Ei vaadi paljon mitään tajutakseen, että esimerkiksi The Adventures of Buckaroo Banzai Across the 8th Dimension ei ole tarkoitettu kovinkaan vakavasti otettavaksi elokuvaksi, mutta se silti koittaa myöskin sanoa jotain. Yleisemmin kun tämä nousee esiin on kyse jostain joka peittää itsensä hieman paremmin; They Live, Robocop, Escape from New York, Teenage Mutant Ninja Turtles, Dark Knight Returns ja Judge Dredd ovat kaikki esimerkkejä fiktiosta, joka sisältää joko satiirisia elementtejä tai poliittista sanomaa itse itseään vastaan. Watchmen on hyvä esimerkki tästä, ja tämän vastaanoton disonanssi sen sanoman kanssa on paljolti määritellyt sarjakuvaa aina vuodesta 1986 lähtien. Britanniassa 1980-luvulla oli dystopinen scifi kuumaa tavaraa kiitos Margaret Thatcherin politiikan, ja lehdet kuten 2000 AD julkaisivat aikakautensa parhaimpia tarinoita synkästä tulevaisuudesta. Ja Warhammer 40k on tämän saman aikakauden tuote.

"Mikä ihmeen Judge Dredd?"


Jos katsotaan Warhammeria nyt tämän linssin läpi, on vaikea olla näkemättä näitä samoja kriittisiä elementtejä sen dystopisessa maailmassa. Keisarikunta, kaikessa mahtipontisuudessaan ja massiivisuudessaan, ei toimi. Tämä on hyvin yleistä oikeistodiktatuureissa- natsi-saksa oli selkäänpuukotusten, korruption ja orjatyövoiman avulla pystyssä pysyvä korttitalo. Keisarikunta on aikoja sitten kokenut kehityksensä pysähtymisen; uutta teknologiaa ei enään osata luoda, ja vanhoja koneita kohdellaan enemmän ihmeinä kuin ihmiskätten luomuksina. Innovaatiota pelätään. Theokraattinen hallintamuoto ei anna sijaa uusille ajatuksille tai ideoille, eikä monimuotoisuutta voi syntyä Inkvisiittorien polttaessa kaiken joka ei vanno Keisarin nimeen. Loputon sota, johon kaikki Keisarikunnan resurssit menevät, hiljalleen tuhoaa ihmiskunnan itsensä. Keisarikunta tappaa enemmän omiaan päivittäin kuin vihollisiaan; jos komissaarit eivät ammu epäröiviä sotilaita rintamalla, niin kokonaisia planeettoja tuhotaan kiertoradalta käsin korruption poistamiseksi. Kansa näee nälkää Terralla ja kymmenillä muilla planeetoilla, sillä kuten juuri sanoin- kaikki resurssit menevät sotaan, keisarillisten muistomerkkien rakentamiseen tai johtavan luokan ruokkimiseen.

Pat Mills, Wayne Reynolds: Redeemer, sarjakuva
joka ei pelännyt omaa naurettavuuttaan.


Yksi sulavimmista esimerkeistä on Cult Mechanicus. Mechanicuksen palvelijat hiljaalleen vaihtavat ruumiinosansa metalliksi. Robottikäsiä, kamerasilmiä, hengityskoneita myrkyllisiin ilmastoihin suoraan keuhkoissa- hiljalleen Mechanikus muuttuu koneiksi kokonaan. Myös Keisarikunnan sotilaat ja upseerit käyttävät paljon mekaanisia päivityksiä itseensä. Keisari elää vain koneiden ansiosta. Tämä ei ole tropena kovinkaan uusi. Ajatus siitä että cybernetiikka syö sielusi on ollut cyberpunkin vakioteema yhtä kauan kuin Warhammer on ollut olemassa, mutta sen juuret ovat kapitalismin ja fasismin vastaisessa mediassa. Erityisesti Charlie Chaplinin elokuvat ovat ajaneet eteenpäin koneiston yhtäläisyyttä näihin aatteisiin; Nykyajassa (1936) Kulkuri (Chaplin) tipahtaa koneiston (kirjaimellisesti tuotantovälineen sisälle) sisään, ja tulee ulos mielettömänä olentona joka näkee kaiken vain koneina. Diktaattorissa tämä sanotaan suoraan Parturin (Chaplin) puheessa lopussa, jossa hän kehottaa kansaa jättämään Adenoid Hynkelin (Chaplin) johtaman fasistisen vallan taakse:

"Machinery that gives abundance has left us in want---More than machinery, we need humanity---Don't give yourselves to these unnatural men- machine men with machine minds and machine hearts! You are not machines! "  (Diktaattori, 1940)

Kyborgius on usein liitetty ihmisyyden menettämiseen ja eksistentialistisiin kysymyksiin, sekä lopulta ihmisyyden katoamiseen. Koneellisuus on ihmisyyden vastakohta. Sen juuret mediassa ovat varsinkin sydämettömyydessä ja fasismissa- syy miksi Teräsmiehen alkuperäiset viholliset olivat pitkälti robotteja ja natseja; molemmat edustavat samaa asia eli epäinhimillisyyttä ja anti-individualismia- ja Warhammer jatkaa tätä samaa kuvastoa tehdessään ihmisistä keisarikunnassa hiljalleen oman ihmisyytensä menettäviä kylmiä kone-ihmisiä, joilla on kone-mielet ja kone-sydämet. Tällä kertaa metafora elää myös kuvastossa. Warhammer 40k esittää Keisarikunnan tekstissään vain dystopisena, hirveänä varoituksena fasismin, fundamentalismin, sokean industrialismin, imperialismin ja militarismin vaaroista, ja millaisen yhteiskunnan tämä luo.

High Lords of Terra, Keisarin jälkeen suurin päättävä elin.


Jos fasistinen teksti Warhammerissa on sitten näin selkeää, miksi sillä on niin paljon faneja jotka eivät tajua tätä puolta laisinkaan? Miksi Warhammeria ei ylistetä Paul Verhoevenin Starship Troopersin hengessä fasismin vastaisena scifitarinana?

Koska meillä on ongelma.

Warhammer 40 000- Framing! In! Space!

Mikä dominoi eniten ajatuksia visuaalisessa mediassa, teksti vai kuva? Vastaus lienee monelle ilmiselvä, kuvahan tietysti. Se mitenkä asiat esitetään visuaalisesti jättää paljon vahvemman viestin kuin se mitenkä se selitetään. Kuva ja miten tilanne kehystetään ylittää aina tekstin. Tämä on ongelma kun kuvataan jotain, jota ei pitäisi ihannoida. Yleinen esimerkki tästä on "antisotaelokuvan" paradoksi. Vaikka elokuvantekijä kuinka yrittää tehdä sotaelokuvastaan sodan vastaisen, on olemassa aina suurehko yleisö joka näkee sodan esityksen siistinä, koska kuvaus tekee siitä siistin näköistä. Furyn takana on hyvin, hyvin synkkä ja nihilistinen tarina kuolemasta ja sodan tavasta tehdä siviileistä psykopaatteja. Ongelmana on tapa miten David Ayer (pre-Suicide Squad Ayer, eli hyvä Ayer) ja kuvaaja Roman Vasyanov esittävät sodan saa helposti unohtamaan kaiken; tankkisota elokuvassa on todella, todella siistin näköistä. Tässä on ongelmamme perusta.

This looks cool.

Warhammer 40k ei alunperin ollut ihan niin grimdark kuin se on nykyään. Tai okei, kyllä oli, mutta se grimdark oltiin esitetty erilailla. Aikaisempi Warhammer 40k:n taide- kuten sen fantasiavastineen Warhammer Fantasy Battlen- käytti paljon yhteispääomasta revittyjä tropeja välittömästi tunnistettavan maailman luomisessa; Starship Troopers, Aliens, Taru Sormusten Herrasta ja Judge Dredd ovat selkeitä vaikuttajia kokonaisuudessa. Ja taide vastasi tätä- yliampuvia haarniskoita, hypermaskuliinisia ihmishahmoja hampaat aina irvessä, örkkejä lerppakorvineen ja haltioita irokeeseissa. Yliammuttua, joskin toimivaa. Vuosien aikana on Games Workshopin näkökulma oman pelimaailmansa visuaalisuuteen kuitenkin kehittynyt. 80-lukulaisen brittiläisen anarkian alkaessa haihtua mielistä 90-luvun lopulla, alettiin suunnatta uusiin sfääreihin visuaalisuuden kanssa. Muodot muuttuivat tiettyä kuvarealismia kohti, koittaen yhä enemmän kalastella oletettua aikuista yleisöä aikuisella ulkonäöllä, samalla vedoten salamyhkäisesti 13-vuotiaisiin kaikkialla. Enemmän yksityiskohtia, vähemmän karikatyyrimaista designia, enemmän piikkejä ja pääkalloja. Aseet ovat hieman sliikimpiä ja "aidomman" näköisiä ja hassun näköiset irvistyshirviöt ovat enemmän painajaismaisia. ja kun yliampuva taide ei enään tue tekstiä, katoaa merkitys ulkonäön taakse. Tärkeämpää on näyttää coolilta.

This also looks cool

Toinen ongelma on yksinkertaisempi; Games Workshop ei avoimesti ole myöntänyt pelin olevan mitenkään poliittisesti latautunut. Tähän on syynä se, että päinvastoin kuin Noiturilla, Tulen ja Jään Laululla, Tähtien Sodalla tai Star Trekilla, Warhammerilla ei ole yhtä lähdettä, joka määrittelisi maailman. Warhammer 40k:n mythoksen on kehittänyt kirjailijapankki, jotka saivat laajoja perusideoita joidenka ympärille kirjoittajat loivat sitten tarinoita. Keneltä kysyä alkuperäisestä tarkoituksesta tai tekstien satiirisuudesta? Pelin maailman alkuperäinen kehittäjä, Rick Priestley, jätti Games Workshopin 2010 turhauduttuaan teollisuusmaiseen pelituotantoon. Priestley, päinvastoin kuin Games Workshop, sen sijaan on sanonut suoraan Warhammer 40k:n perusasetelman olevan ironinen:

"To me the background to 40k was always intended to be ironic -- the fact that space marines were lauded as heroes within Games Workshop always amused me, because they're brutal, but they're also completely self-deceiving. The whole idea of the Emperor is that you don't know whether he's alive or dead. The whole Imperium might be running on superstition. There's no guarantee that the Emperor is anything other than a corpse with residual mental ability to direct a spacecraft. It's got some parallels with religious beliefs and principles, and I think a lot of that got missed and overwritten."

     - Rick Priestley, 2015 tehty haastattelu Unplugged Gamesille.

Priestleyn visiossa kritiikki pääfaktion kohdalla oli uskonnollisia instituutioita kohtaan, mutta tämä on kadonnut taustalle Priestleyn kontrollin koko pelistä kadotessa vuosi vuoden jälkeen. Sen sijaan kuva space marineista maailman siisteimpinä supersotilaina jotka kestävät mitä tahansa uskonsa ja epäinhimmillyytensä kautta on noussut eturiviin. Yhteiskunnalliset ja poliittiset teemat ovat kadonneet hiljaa taustalle, ja kuva siisteistä sotilaista tekemässä siistejä juttuja sodassa on eturivissä. Erilaiset tapetaan, kerettiläisyyttä julistetaan ja kaikki poikkeava- kuten muitakin kuin hypermaskuliinisia miehiä armeijassaan käyttävät Eldarit, Tau ja Slaanesh- esitetään jotenkin pahempana tai ainakin yhtä pahana. Keisarikunta muodostuu pääasiallisesti valkoisista miehistä, ja ainoa naisfaktio on uskonnollisia fanaatikkoja, joiden ulkonäkö on sidottu fetissikulttuuriin ja kivikautiseen näkemykseen seksuaalisesta repressiosta, samalla kun seksuaalisella monimuotoisuudella koodattu faktio on pelin suurin paha. Inklusiivisuuden puute pelissä ei auta lainkaan. Taide- oli kyse sitten figuureista, kuvituksesta, videpeleistä tai sarjakuvista- tukee tätä visiota kehystyksellään. Herran tähden; tältä näytti uusi Keisarikunnan iso johtajahahmo Roboute Guilliman uusimmassa sääntökirjassa!

Fasistin märkä uni; arjalainen scifi-roomalais-jeesus.


Mitenkä tämän lukee muuna kuin sinä miltä se näyttää?

Warhammer 40 000- Hope of Change! In! Space!


Mikä on tilanne nyt? Onko Warhammer 40k jäänyt jumiin oman imagonsa vangiksi, ja sen ajatukset fasismista ja muista haitallisista aatteista jäänyt tämän jalkoihin? Kyllä, ja ei. Kyllä siinä mielessä, että Games Workshop ei ole itse ottanut vieläkään kantaa pelin teemoihin tai puhunut sisällöstä muusta kuin tarinankerronnan vinkkelistä, ja suurin osa taiteesta on yhä jumissa ylituotetussa, semirealistisessa ja väriskaalaltaan haaleammassa kuvastossa. Ja näihin puuttuminen tällä hetkellä tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Tämä ei tarkoita etteikö jotain olisi tapahtumassa taustalla tai fanien toimesta. 



Norjalaisen tubettajan Bruva Alfabusan huikea satiirinen Warhammer-sarja If Emperor Had a Text-To- Speech-Device lähti liikkeelle hyvin yksinkertaisesta premissistä; entä jos Keisari voisi puhua palvelijoidensa kanssa, ja kuulla mitä hänen rakentamalleen Keisarikunnalle on tapahtunut? Lopputulos on komediasarja, jossa Keisari valittaa monotonisella sarkasmillaan Keisarikunnan lukuisista epäkohdista ja Games Workshopin luoman mythoksen naurettavuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista. IEHaTTSD nousee rakkaudesta pelisarjaa kohtaan, ja kunnon satiirin tapaan se ei pelkää avoimesti kritisoida sen kyseenalaisia ratkaisuja kuten miksi space marineissa ei ole naisia (Girls are yucky) tai miksi Salamanders-faktion mariinit muuttuivat afroamerikkalaisista laavaihoisiksi taikaihmisiksi (That statement would be damn hysterical if it did not make me cry tears of pure disappointment from my skull). Se ei ole täydellinen, ja osa huumorista on turhankin lapsellista ja stereotyyppista, mutta If Emperor Had a Text-to- Speech- Device on silti esimerkki Warhammerin unohdetusta potentiaalista subversioon ja satiiriin. 

Olen rehellisesti hämmästynyt että Games Workshop EI ole puuttunut tähän vielä.

Warhammerin
tuoteperhe on suuri, ja siihen mahtuu paljon erilaisia tekijöitä ja näkemyksiä. Only War, Fantasy Flight Gamesin tuottama ja nyt lakkautettu roolipeli keisarillisen kaartilaisen elämästä, onnistui luomaan oman kehystämisensä kautta monimutkaisemman ja aidosti traagisemman kuvan perussotilaan arjesta fasistisessa, totaalista sotaa käyvässä yhteiskunnassa. Fantasy Flight Games progressiivisena firmana myöskin lisäsi naisten määrää pelin taiteessa huomattavasti, eikä tällä kertaa vain fetisististen nunna-fanaatikkojen tai kirjaimellisten miestennielijöiden muodossa, vaan rivisotilaina muiden joukossa. Monimuotoisuuden lisääminen on ollut hiljainen agenda Games Workshopilla jo muutaman vuoden ajan, ja tämä onkin välttämätöntä; samat asiakaskunnat jotka olivat olemassa 80-90 luvulla eivät ole enään ainoa kohderyhmä, ja menestyäkseen kehittyvässä maailmassa täytyy Games Workshopin ja Warhammerin kehittyä mukana. Lisää erilaisia ääniä, lisää erilaisia visioita, lisää oikeaa ajatusta ja filosofiaa kaiken taustalla sokean markkinoin sijaan.

Kenties paras kuva mitä Warhammer 40 000:sta on ikinä tehty. (Only War)
Ennen kuin sain tämän tekstin tehtyä, täytyi minun konsultoida tuttua Warhammer- fania koko aiheesta ja sen järjellisyydestä. Hänen mukaansa Warhammeria ei voi laskea satiirin tai kritiikin joukkoon, koska Games Workshopin hiljaisuus aiheen tiimoilta ei todista, että tällainen ajattelu olisi muuta kuin vain tulkinta pelistä, ja tulkinnan voi tehdä kumpaan suuntaan tahansa. Tämä oli erittäin hyvä pointti, joka hieman hidasti tekstin syntyä koska jäin pohtimaan tuota ongelmaa koko tämän aiheen ympärillä. Taiteen monitulkinnallisuus on varmasti ollut ainakin pieni osasyyllinen Warhammerin menestykseen; toiset voivat nähdä hieman höhlän ja yliampuvan avaruusoopperan, toiset taas omia ideologioitaan vastaavan sotafantasian. Minä sanoisin, että kyseessä on Fight Club-henkinen tilanne. Fight Clubilla, kuten myös Scarfacella, on fanikuntansa joka ei näe elokuvan viestiä samoin kuin sen tekijät. Fight Clubilla on laaja fanikunta oikeiston puolella (ajatus "snowflakesta" pejoratiivisena terminä on Fight Clubista) ja he näkevät elokuvan niin, että miehisyys on vaarassa ja sitä pitää puolustaa, vaikka David Fincher on ollut kovin selvä siitä että Fight Club kritisoi toksista maskuliinisuutta ja kapitalismia. Onko poikkeava tulkinta taiteesta yhtä oikea kuin tekijän visio? Itse sanoisin, että toinen näistä tulkinnoista on hieman enemmän pohjaa omaava kuin toinen, ja tämä sääntö pätee myös Warhammeriin. Vaikka sen voi tulkita tukena oikeistolaiselle politiikalle, on Rick Priestleyn ajatukset ja hitaat muutokset pelin kuvastossa selkeä esimerkki siitä, että Warhammer 40k ei ole vain vaarallisen ideologian kuvastolla leikkivä sotapeli, vaan kritiikki fasismia, imperialismia ja sotaa kohtaan. Games Workshop ei ole kuitenkaan panostanut tähän ja on pitänyt neutraalin kannan pitääkseen alati häilyvämmän asiakaskuntansa, enkä usko että suoraa vastausta tähän tullaan saamaan enään muilta kuin Priestleyltä itseltään.

Tämä ei poissulje kaiken alla kulkevaa ideaa. Se on vain hyvä muistutus kehystämisen merkityksestä taiteessa, ja mitenkä teksti ei aina välttämättä riitä. 

Atte T



PS. GW, myös lisää tätä:


Warhammer Citadel-kahvila logo


Tällainen kuvasto riisuu Warhammerin ylisynkkää vakavuutta, mikä puolestaan heikentää argumenttia Warhammerin ottamisesta fasistisena kannustimena. Lisää, kiitos.

PPS. Tämä on vähän skitsofreeninen teksti siinä mielessä, että onko tämä enemmän Pelipöytäraportin teksti vai Suomi-Rivendell-Asgardin teksti, mutta puolustan sen olemassaoloa tällä puolella koska se ei käsittele peliä pelinä vaan pelin maailmaa, ja tämä laajenee myös muihin medioihin. So there.
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti