maanantai 30. maaliskuuta 2020

Steven Universe Future - traumat ja muutoksen pelko

Hei ja tervetuloa Suomi-Rivendell-Asgardiin joka on nähtävästi yksinomaan Steven Universe- fanisivusto. Kuten totesin twitterin puolella, minulla on ideoita tankissa ainakin muutamaan Steven Universea käsittelevään tekstiin. Kirjoitettuani Steven Universe- sarja joka pilasi lapsuuteni- tekstin, aloin melkein välittömästi katsomaan sarjaa uudestaan alusta, tällä kertaa tarkoituksena lopettaa katsominen Steven Universe Future- lyhytsarjan viimeiseen jaksoon joka julkaistiin lauantaina. Tämä vain lisäsi intoani kirjoittaa tästä loistavasta sarjasta ja sen hahmoista (erityisesti Rose Quartzista), ja opin arvostamaan entistä enemmän Rebecca Sugarin ja sarjan lukuisten käsikirjoittajien työtä sarjan eheän kokonaisuuden rakentamisessa.



Mutta tänään emme puhu näistä. Tänään puhumme Steven Universe Futuresta, ja miksi tämä oli ehkä paras ja pahin mahdollinen hetki katsoa se, alusta loppuun. Huomio! Obst! Sisältää juonipaljastuksia Koko Steven Universe- sarjasta, mukaanlukien kaudet 1-5, elokuvan ja Steven Unvierse Futuren.  Sisältää myös keskustelua mielenterveysongelmista.


Aloitetaanpa.

Steven Universe: The Movie: onnellinen loppu peruutettu

Just look at that guy, he has neck and everything

Steven Universen 5. kausi sai päätöksensä 2019 Tammikuussa, mutta se ei ollut lopullinen loppu. Saman vuoden Syyskuussa sai ensi-iltansa Steven Universe: The Movie, täysimittainen TV- musikaali joka toimi ensimmäisenä kahdesta epilogista alkuperäisen sarjan tarinalle. Animaatiosarjoista tehdyt elokuvat, oli kyse sitten TV- elokuvista tai teatterijulkaisuista, tuppaavat joskus olemaan vain pitkäksi venytettyjä jaksoja, säilyttäen yhä TV-sarjan rakenteen väärässä formaatissa. En kuitenkaan ollut huolestunut tästä, sillä olihan alkuperäinen sarja jo todistanut kuinka hyviä tahdittajia Steven Universen kirjoittajat ovat. Rebecca Sugarin ohjaama elokuva tapahtuu kaksi vuotta 5. kauden tapahtumien jälkeen. Nyt 16- vuotias Steven Universe (Zach Callison) on tuonut rauhan galaksiin, ja Gemien kotimaa ja Maa elävät sulassa sovussa Diamondien lopettaessa kolonialistisen valloitussodan. Monet sarjan aikana kohdatuista gemeistä asuu "Little Homeworldissa" Beach Cityn naapurissa, nauttien vapaasta elämästä. Stevenin onnellinen loppu kuitenkin katkeaa, kun kaunaa kantava gem nimeltä Spinel (Sarah Stiles) hyökkää Crystal Gemien kimppuun, riistäen Garnetin (Estelle), Pearlin (Deedee Magno) ja Amethystin (Michaela Dietz) muistot, palauttaen heidät "tehdasasetuksiinsa". Steven pysäyttää Spinelin tämän omalla aseella, mutta on liian myöhäistä; Spinel vei myös hänen voimansa, ja samalla hänen tuomiopäivän koneensa on myrkyttämässä koko maapalloa, eikä kukaan tiedä mitä sen voisi pysäyttää. Stevenin tehtävä on saada ystäviensä muistot takaisin, kerätä voimansa ja saada onnellinen loppunsa takaisin.



En normaalisti pidä muistinmenetys-tarinoista, koska niiden lopputulema on usein itsestäänselvä; totta kai Garnet, Amethyst ja Peal saavat muistinsa takaisin. Mutta kuten aina Steven Universen kanssa, kyse on matkasta, ei päämäärästä. Stevenin ja muistinsa menettäneiden ystävien täytyy ratkaista heidän sisäiset palapelinsä, kasata kasaan tunteet ja kokemukset jotka tekevät heistä sen mitä he ovat. Osalle tämä on helppoa; Amethyst, joka on aina kamppaillut oman itsensä ja itsearvonsa kanssa, löytää itsensä yhteisestä ajasta Stevenin kanssa ja tuesta jota hän on Steveniltä saanut. Toisille se on suuremman totuuden löytämistä ilmiselvien asioiden seasta. Vapaa Pearl ei ole olemassa Rose Quartzin takia, vaan hänestä huolimatta, muistuttaen (jälleen) Rose Quartzin tekemästä vahingosta ja valheista joita Pearl joutui kantamaan harteillaan. Garnet on vaikeampi tapaus; Sapphiren (Erica Luttrell) ja Rubyn (Charlyne Yi) rakkaus on aina olemassa, mutta entäs Garnet? Mikä tekee Garnetista Garnetin muu kuin tämä rakkaus? Spinel on myös osa tätä ongelmaa. Steven tarvitsee Spinelin muistoja pysäyttääkseen tämän tuomiopäivän koneen, mutta Spinel on myös unohtanut kaiken. Mikä tekee Spinelistä Spinelin on aivan liian tuskaista muistettavaa, ja jotta hän voi olla "oma itsensä" täytyy hänen elää läpi elämänsä kamalimmat traumat, joiden aiheuttaja on, jälleen kerran, Rose Quartz. Spinel on upea uusi "pahis" Steven Universen tarinassa, joku jota on helppo ymmärtää ja sääliä tämän kamalien kokemusten takia. Spinel on vihaa, pettymystä, itseinhoa ja epäluottamusta 1920- luvun retroanimaatio-hahmon muodossa. Spinelin laulama Drift Away on surullinen, kaunis laulu, ja kiteyttää sen, mistä tämä elokuva kertoo: muutoksesta.



Steven halusi vain onnellisen loppunsa. Steven kamppaili sen vuoksi, ja nyt kun hän lopulta sai sen, tuli Spinel ja vei sen, sekä hänen voimansa, pois häneltä. Ja Steven reagoi tähän samalla tavalla kuinka hän reagoi kaikkeen; auttamalla muita, mutta samalla hänen sisällään kihisee. Steven uskoi ansainneensa onnellisen loppunsa, mutta yhden päivän aikana hänen äitinsä tekemät teot ovat taas pilaamassa kaiken. Steven on taistelemassa gemin kanssa jota hän ei tunne, maksamassa äitinsä teoista, maailma on vaarassa ja hän ei hallitse voimiaan; tämä on Steven Universen ja Stevenin palapelien osat, mutta isoin tekijä Stevenin elämässä on muutos. Kaikki on aina liikkunut eteenpäin; Steven kasvoi viattomasta pikkupojasta sankariksi, hänen äitisuhteensa muuttui, hänen suhteensa gemeihin kasvoi ja kehittyi, hän auttoi muita muuttumaan ja olemaan paras versio itsestään. Steven Universe: The Movie aloittaa itsensä satukirjamaisella avauksella, ensimmäinen pitkä laulu on Happily Ever After ja Steven toivoo tätä alkutilannetta takaisin, mutta sellaista ei ikinä ollutkaan. Steven lopulta myöntää tämän itsekkin; "onnellista loppua ei ole olemassakaan." Mikään ei ikinä lopu, muutos on jatkuvaa, hyvää ja pahaa. Ainoa asia mitä sen kanssa voi tehdä on hyväksyä se, kasvaa ja jatkaa eteenpäin. Steven Universe: The Movie oli hetken aikaa paratiisimainen kuvaus onnellisesta lopusta näille hahmoille ja tälle tarinalle, mutta sarja on aina ollut fiksumpi ja aikuisempi kuin tämä, ja Steven Universe Future jatkaa samoilla askelilla. 



Steven Universe Future- epilogi traumoista

Steven Universe Future on 20- osainen epilogi Steven Universelle, tapahtuen joitain kuukausi elokuvan tapahtumien jälkeen. Steven, yhdessä Garnetin, Amethystin, Pearlin, Bismuthin (Uzo Aduba), Peridotin (Shelby Rabara) ja Lapis Lazulin (Jennifer Paz) kanssa, auttavat muita gemejä kotoutumaan Maahan ja oppiakseen sen tavoille. Samalla kuitenkin on joitain, jotka eivät halua elää tätä onnelista loppua; Vanha vihollinen Jasper (Kimberly Brooks) pitää tätä heikkoutena, ja treenaa tulevaa taistelua varten, se ja sama ketä vastaan. Steven haluaa auttaa Jasperia, mutta tämän väkivaltainen käytös herättää Stevenissä uusia voimia, jotka eivät ole hänen hallinnassaan. Samalla Steven jatkaa muiden auttamista, halusivat he sitä tai eivät. Steven Universe Future on epilogi monille ratkaisematta jääneille langoille, hahmoille ja heidän paikalleen tässä uudessa maailmassa. Samalla se myös jatkaa itsensä haastamista; Jaksossa Guidance Amethyst on onnistunut hankkimaan töitä gemeille Beach Cityssa; pitsakokkeina, jäätelömyyjinä ja lentäjinä. Stevenin mielestä nämä gemit vain kopioivat sitä mitä he tekivät ennen kotimaassaan, ja hänen messias-kompleksinsa kanavoituu siihen että hän luulee tietävänsä paremmin mitä muut haluavat. Lopputuloksena on luonnollisesti kaaos, ja Steven myöntää virheensä, ihmetellen miksi hän luuli voivansa hallita heidän tekemisään ja tahtojaan. Vastaus tähän kysymykseen on osa sarjan kautta kulkevaa pääjuonta Rosesta, Stevenistä ja käsittelemättömistä asioista.



Minun suosikkijaksoni tältä kaudelta oli Volleyball. White Diamondin oma Pearl (Deedee Magno, jolle Steven antaa lempinimen Volleyball koska syyt) haluaa korjata rikkoutuneet kasvonsa, mutta Stevenin parannuskyvyt eivät riitä. Volleyball kertoo, että vahinko hänen kasvoihinsa ei ole kotoisin White Diamondilta, vaan Roselta. Steven pyytää Pearlin apua, ja yhdessä he lähtevät etsimään parannusta Volleyballin ongelmaan, samalla kieltäytyen uskomasta että Rose olisi voinut satuttaa Volleyballia näin pahasti. Volleyballilla ja Pearlilla on molemmilla kappale Rosesta; Pearlin Rose oli joku joka halusi tehdä hyvää ja korjata virheensä, mutta jonka salaisuudet ja valheet satuttivat sekä häntä että muita. Volleyballin Rose oli väkivaltainen, oikukas ja suorasanainen, ja Volleyball on tämän väkivallan traumatisoima, tehden selityksiä tämän puolesta, ja vahinko hänen kasvoillaan on psykosomaattista, eikä sitä voi ikinä parantaa kokonaan. Kahden Rosen vahingoittaman hahmon keskustelu kertoo kauniisti, miten kaksi kärsinyttä sielua voivat auttaa toisiaan:

Pearl: "I am sorry for not believing in you. It seems like I'm still making excuses for her. "

Volleyball: "Is...that what I've been doing? But..she didn't mean to-"

Pearl: "But you were hurt! Badly hurt!"        

Volleyball: "I was...badly hurt...how did you stop hurting?"

Pearl: "I didn't."

Ja lopputuloksena on Mega Pearl, Volleyballin ja Pearlin fuusio, joka edustaa kokonaiskuvaa Pearlien kärsimästä vahingosta Rose Quartzin tekojen takia. Jälleen kerran Steven Universe käyttää fuusiota esittämään hahmojen henkistä hyvinvointia, Mega Pearlin ollessa ymmärrys ja hyväksyntä siitä, että Rose Quartz oli alun perin yhtä paha kuin Diamondit, ja hänen kamppailunsa tehdä hyvää myöhemmässä elämässä oli silti täynnä virheitä. Volleyball on kaunis jakso erittäin vaikeista asioista, käyttäen sarjan pitkään kehittämiä työkaluja käsitelläkseen traumaa ja parantumista upealla tavalla. Mutta traumat eivät jää tähän, ja Volleyballin tapahtumat vain pahensivat Stevenin tilannetta.

"Now I get to understand everything. Now, they got to have each other."

Steven Universe Future käsittelee vahvasti traumoja ja muutosta, ja näiden yhtenäisyyttä Stevenin elämässä. Steven ei ole tavallinen lapsi, hänellä ei ole ollut tavallista lapsuutta. Nyt kun hänellä ei ole enään maailmaa pelastettavana, on Steven jäämässä taakse. Crystal Gemit opettavat ja auttavat muita gemejä sopeutumaan. Connie (Grace Rolek) on valmistautumassa collegeen, Sadie ja Lars (Katie Micucci ja Matthew Moy) ovat kumpikin lähdössä omille teilleen, jättäen Beach Cityn taaksensa. Ulkoinen muutos hallitsee Stevenin elämää, eikä hän tiedä mitä tehdä. Steven näkee vain muutosta siihen mikä oli tuttua ja turvallista, hänen samalla itse ollen kykenemätön samanlaiseen muutokseen. 5. kauden finaalijaksossa Steven pääsi sinuiksi sen kanssa, että hän on oma itsensä, ei äitinsä jatke. Mutta kuka tämä oma itse on? Hiljalleen, alkaa sarja muodostamaan teesiä Stevenin ongelman ympärille; hän kaipaa sitä että häntä tarvitaan, ja kun muut itsenäistyvät ja muuttuvat, hän ei enään tiedä mitä tehdä. Samalla Stevenin uudet, väkivaltaisemmat voimat alkavat olla täysin pois hänen kontrollistaan. Aluksi hän vain muuttui pinkiksi, mutta Stevenin ahdistuksen kasvaessa hän alkaa kasvamaan ja hänen voimansa toimimaan itsestään. Hän on satuttaa Pearlia ja Volleyballia, hän melkein tukehduttaa ystävänsä joiden ei halua lähtevän pois, ja lopulta hän ottaa yhteen Jasperin kanssa, joka päättyy uskomattoman traagisesti. Kaikki reflektioita ja reaktioita asioihin, joita Steven ei osaa ratkaista yksin.

I've got nothing to fear
I'm here
I'm here



Steven on vuosia kokenut raskaita asioita; hän on taistellut, kärsinyt, menettänyt ja nähtävästi aina myös parantunut. Fyysinen trauma voi parantua, mutta henkiset traumat, erityisesti lapsuudesta kumpuavat, voivat olla ikuisia. Hänen uudet voimansa ovat tämän trauman laukaisemia, hänen kehonsa reagoidessa arkisiin muutoksiin ja ongelmiin kuin hänen henkensä olisi vaarassa. "How do I live life if it always feels like I'm about to die?"  Stevenin ahdistus alkaa kanavoitua vihana, aluksi isäänsä Gregiä (Tom Scharpling) kohtaan tämän lepsun kasvatuksen takia, sitten Jasperia kohtaan tämän ruokkiessa Stevenin vihaa ja lopulta White Diamondia (ja kaikkea mitä tämä edustaa) kohtaan väkivaltana, jota Steven syyttää kaikesta pahasta elämässään. Stevenin empaattisuus ja tunteikkuus joka lapsena oli lämmintä on nyt polttavaa. Steven Universe Future menee todella synkille ja vaikeille alueille, käyttäen epilogin syvälliseen, hahmokeskeiseen tarinankerrontaan, keskittyen täysin Stevenin vaikeaan nykyhetkeen ja kokemuksiin, jotka ovat vaikuttaneet häneen. Steven pelasti universumin, mutta kuka pelastaa Stevenin? Vuosia sitten kauden 1. jaksossa The Test Steven oli todella pettynyt siihen, miten gemit aliarvioivat ja eivät kunnioittaneet häntä, mutta hän päätti valehdella tehdääkseen heidät tyytyväisiksi, sen sijaan että puhuisi rehellisesti tunteistaan. Tämä ei ole vain Futuren keksimä uusi hahmojuonne, vaan kauan kasattu osa Stevenin hahmon patoutuneita ongelmia. Niin kauan kun hän asettaa muut oman hyvinvointinsa edelle, ei hän voi saada tarvitsemaansa apua.




Steven tarvitsee apua, mutta ensimmäinen askel pitää tehdä itse.


****

Muutos on pelottavaa. Varsinkin jos et voi vaikuttaa siihen mitenkään. Se tekee sinusta voimattoman, ja sitä vastaan voi yrittää kamppailla, mutta usein se on turhaa. Viime viikkoina maailma, ja sitä myöten minun elämäni, on muuttunut paljon. Terveyden nimissä istun sisällä kotonani Turussa, toistaen arkisia rutiineja taistellessani tylsyyttä ja yksinäisyyttä vastaan. Viimeisen viikon ajan olen joka päivä toistanut samaa kaavaa: herään, syön aamupalaa, maalaan tai selaan internettiä, syön lounaan ja katson elokuvan, maalaan ja sitten suljen netin ja katson yöllä Steven Universea, koittaen unohtaa kaiken muun. Ja se on toiminut, osittain. Varsinkin kahdella ensimmäisellä kaudella on helppoa vain upota tarinaan, hupsuisiin tilanteisiin ja maailmaan lämpimään syleilyyn. Mutta samalla olen jumissa itseni kanssa kotona. Minä pidän matkustamisesta. En puhu nyt lentomatkustuksesta tai lomista ulkomailla, vaan tavallisesta, arkistesta liikenteestä. Tavallisesti kuljin viikoittain Turusta vanhempien luo ja tapaamaan ystäviä muissa kaupungeissa. Samalla sain istua bussissa tai junassa ja vain olla, katsoa ulos ikkunasta ja nähdä maisemien vaihtuvan. En välittänyt että matka saattoi kestää useita tunteja, sillä ollessani liikkeessä johonkin koin hallitsevani jotain elämässäni. Juttelu kaverien kanssa jostain turhanpäiväisestä, ruokapöytäkeskustelut vanhempien kanssa- nämä olivat suojaverkko jota en tajunnut omaavani ennen kuin suljin itseni kotiini terveysriskien vuoksi. Vaikka nautin yksityisyydestä, on ajatus yksinäisyydestä pelottavaa. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni, jotta en joudu olemaan itseni kanssa.



Kriitikko Jourdain Searles vertasi Steven Universen analysointia peiliin tuijottamiseen. Tämä on ollut jokseenkin tuttua minulle viimeisen viikon aikana. Kun katsot peiliin, näet itsesi, ja usein vielä kaikki virheesi ja puolet joista et pidä itsessäsi. Kyse ei ole itsensä vertaamisesta johonkin fiktiiviseen hahmoon tai naiivi ihmettely siitä, miksen ole yhtä hyvä kuin tämä mielikuvituksen luoma hahmo. Steven Universe on kaivanut hiljalleen pintaan kaikki ne asiat joita en ole halunnut miettiä, kaikki ne puolet minussa jota halveksun, kaikki traumat joiden kanssa elän hymyillen ja vakuuttaen "kaikki on hyvin". Näen niin paljon itseäni Steven Universen hahmoissa; Pearlin tapa lokeroida ongelmiaan, Amethystin itseinho, Lapis Lazulin traumaattinen pelko, Spinelin hylätyksi tulemisen pelko ja ennen kaikkea 16- vuotiaan Steven Universen haluttomuus tulla autetuksi. Muutamakin ystävistäni on kysynyt näinä aikoina vointiani ja tarjonneet apua, mutta joka kerta olen kieltäytynyt jollain kiertoilmaisulla. Olen kunnossa. Oli huono hetki. Nyt voin paremmin. Ehkä myöhemmin. Ajatus siitä että joutuisin puhumaan näistä asioista joita yksinäisyys ja eristäytyminen ovat tuoneet takaisin tuntuu kammottavalta, tai vielä pahempaa, huijaukselta. Nämä ajatukset ja tunteet tulevat aaltoina, pyyhkäisten ylitseni ja sitten vetäytyen takaisin alitajuntani syövereihin, ja unohdan ne ja tuntemani kivun hetkeksi. Jopa tämän avautumisen kirjoittaminen tuntuu vaikealta, koska epäilen omia tunteitani, ja pelkään heijastavani jotain jota ei ole. Mutta ne tuntuivat oikeilta.



Aloin katsomaan Steven Universea ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten, ja nyt se on ohitse. Lyhyessä ajassa on Steven Universe onnistunut herättämään minussa tunteita ja saanut minut ajattelemaan itseäni tavalla mihin mikään muu TV- sarja, kirja tai elokuva ei ole aiemmin kyennyt. Rebecca Sugar ja käsikirjoittajat olisivat voineet tehdä Futuresta vain viimeisen hurraa-huudon näille hahmoille, ja kunniakierroksen he olisivat ansainneetkin. Sen sijaan Future on aiemmin sarjan käsittelemien teemojen huipentuma, jossa Steven, tuo kaikesta selviytyvä ikuinen optimisti, on jumissa itsensä kanssa, hänen tuntiessa kaiken hyvän valuvan pois hänestä ja elämästään. Se ei ole helppoa katsottavaa, mutta juuri nyt se oli minulle oikeaa katsottavaa. Steven Universe on auttanut minua tuntemaan pahaa oloa tarkoituksella, itkemään kun tuntuu pahalta ja ajattelemaan miksi minusta tuntuu pahalta. Ja nyt se on ohitse. Olen ikuisesti kiitollinen tämän sarjan olemassaolosta, Rebecca Sugarin työstä ja sen tarjoamasta katarsiksesta. Kaikki nämä tunteet joita Steven Universen katsominen on kaivanut minusta esiin ovat pelottavia, muistot ja patoutuneet tunteet murskaavia. Mutta se on saanut myös minut ajattelemaan omaa mielenterveyttäni ja hyvinvointiani näinä vaikeina aikoina. Kuten Steven, minäkään en voi päästä näistä yli ilman apua.

Ensimmäinen askel pitää tehdä itse.



Atte T


Take a moment to think of just
Flexibility, love and trust
Take a moment to think of just 
Flexibility, love, and trust

Here comes a thought
That might alarm you
What someone said
And how it harmed you
Something you did
That failed to be charming
Things that you said are 
Suddenly swarming and oh,

You're losing sight
You're losing touch
All these little things seem to matter so much
That they confuse you
That I might lose you

Take a moment remind yourself to
Take a moment and find yourself 
Take a moment to ask yourself if
This is how we fall apart?

But it's not, but it's not, but it's not, but it's not, but it's not
It's okay, it's okay, it's okay, it's okay, it's okay
You've got nothing, got nothing, got nothing, got nothing to fear
I'm here
I'm here

             - Here Comes A Thought (Rebecca Sugar).

 
PS.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Steven Universe - sarja joka pilasi lapsuuteni

Kuten monille teistäkin, minulla on iso kasa TV- sarjoja listattuna ylös kategoriassa "täytyy katsoa joskus". Joskus kun oikein innostun, saatan jopa ottaa tältä listalta jonkun sarjan katsoa sitä jonkin verran. Usein nämä projektit jäävät kesken; The Americans on sarja josta pidän, mutta se ei innosta bingettämään ja sitten unohdan mitä sarjassa tapahtui. Minulla on myös muuta tekemistä, ja 6 tuotantokautta 50 minuutin jaksoja syö aikaani mahdottoman paljon. Nyt kuitenkin otin tältä listalta sarjan, ja katsoin sen muutamassa viikossa alusta loppuun, joskus istuen jopa 6 tuntia vahdaten jaksoja putkeen. Ja nyt haluan puhua teille tästä sarjasta, joka nousi nopeasti yhdeksi parhaimmista TV-sarjoista jonka olen ikinä nähnyt. Tänään aiheenamme on Steven Universe, ja miten se pilasi lapsuuteni.

Tiedän, tiedän: "____ ruined my childhood" ei ole oikea juttu, en tarkoita sitä kirjaimellisesti tai samassa mielessä miten luulet- lue nyt vaan tämä postaus niin tajuat mitä haen takaa. Okei? Okei.




Steven Universe on 2013 alkanut Yhdysvaltalainen animaatiosarja, jonka on luonut Rebecca Sugar. Sitä voi helposti kuvailla eräänlaisena versiona klassisesta taikatyttö-supersankari-animesta kuten Sailor Moonista tai Revolutionary Girl Utenasta; suurin osa sarjan hahmoista on joko naisia, muunsukupuolisia tai feminiinisia hahmoja, ja arkinen draama ja komedia yhdistyy fantastiseen seikkailuun ja paikoitelleen murskaaviin tunteellisiin käänteisiin. Sarjan päähenkilö on Steven Universe (Zach Callison), 13- vuotias poika joka elää Beach Cityn pikkukaupungissa avaruusolentojen nimeltä Crystal Gems kanssa, ollessa itse puoliksi samanlainen avaruusolento. Crystal Gemit ovat käytännössä jalokiviä, jotka voivat ottaa humanoidimaisen muodon itselleen; Pikkutarkka ja neuroottinen Pearl (Deedee Magno), raisu ja villi Amethyst (Michaela Dietz) ja viileän tyylikäs johtaja Garnet (Estelle) yhdessä Stevenin kanssa suojelevat maata muilta Gemeiltä ja erilaisilta hirviöiltä. Laajemmassa juonessa paljastuu, että Crystal Gemit ovat itseasiassa jäänne vallankumouksellisista, joita johti Stevenin edesmennyt äiti Rose Quartz (Susan Egan), ja heidän kotiplaneettansa gemit ovat sodanhimoisia valloittajia, joista osa kantaa veristä kaunaa Rose Quartzia kohtaan- jonka jalokivi on nyt osa Stevenia.

Peridot, Lapis, Amethyst, Steven, Garnet, Pearl & Bismuth


Tässä sarjassa on paljon juonta, draamaa, käänteitä, hahmoja ja nyanssia, eikä tämän tekstin tarkoitus ole olla mikään 100% täydellinen selvitys tai arvio tästä sarjasta. Lasten TV- sarjaksi Steven Universen laajemmassa tarinassa on huomattavan paljon monimutkaisuuksia ja paikka paikoin vaikeita teemoja (Rose Quartz on sarjan alussa enkelimäinen pyhimys ja muuttuu hiljalleen mahdolliseksi sotarikolliseksi Stevenin oppiessa enemmän äidistään). En myöskään puhu sarjan animaatiosta tai toiminnasta (molemmat ensiluokkaa) tai sen tavasta käyttää musiikkia (ehkä vähän kuitenkin puhun). Mahdollisesti palaan näihin tarkemmin joskus, mutta tänään käsittelen kolmea hyvin spesifiä asiaa, jotka jäivät sarjasta mieleeni parhaiten. Huomio! Obst! Tämä sisältää juonipaljastuksia ainakin kausilta 1-5.


1. Stevenin loistava maskuliinisuus

Yksi tekijä joka aikoinaan piti minua poissa Steven Universesta oli Steven itsessään; olin niin tottunut siihen, että kuten jokaisessa 1980-90 luvun lasten seikkailuelokuvassa ja suurimmassa osassa shonen- animeja, on päähenkilö tylsän geneerinen poika, ja kaikki mielenkiintoisemmat hahmot seisovat vieressä. Tämä on usein tehty sen takia, että on uskottu olevan katsojana helpompaa tarrata päähahmoon kiinni, jos hänellä ei ole mitään poikkeuksellisia luonteenpiirteitä tai maneereja. Osaltaan tämä on varmaan ollut ihan ymmärrettävää päättelyä; tyhjä taulu on jotain johon katsoja voi projisoida omia ideoitaan, mutta loppujen lopuksi se on vain tyhjä taulu; hajuton ja mauton. Toki heillä voi olla joitain oikukkaita luonteenpiirteitä; kapinallisuus on aina suosittua, samoin huolimaton hälläväliä asenne ongelmiin, sekä suuri tavoite jonka he haluavat saavuuttaa. Mutta Steven Universe on kaikkea muuta kuin hajuton ja mauton.



Steven on empaattinen, tunteikas, optimistinen, tunteikas, rauhaa rakastava tunteikas esiintyjä. Hän on kulahtaneen rock-tähti isänsä Greg Universen (Tom Scharpling) tapaan hieman ikuinen taivaanrannan maalari, joka nauttii musiikista ja rentoutumisesta, ja Roselta hän on omaksunut palavan rakkauden läheisiään ja koko maailmaa kohtaan. Stevenin empaattisuutta ja rakkauta muita kohtaan kuvastaa hyvin hänen asevalintansa; jokainen gem pystyy luomaan jalokivestään aseita (Pearl suosii keihästä, Amethyst ruoskaa ja Garnet nyrkkirautoja), ja Stevenin ase on kilpi, jotain jolla suojella muita. Tämä ei tee Stevenistä täydellistä, vaikka hänessä onkin paljon samaa kuin monissa paragon- sankareissa. Steven pelkää paljon ystäviensä puolesta, ja on usein tekemässä asioita omin päin suojellakseen heitä, ja hänen altruisminsa ja halunsa auttaa on joskus lyhytnäköistä. Steven ei halua päihittää vihamielisiä gemejä, vaan pyytää heitä jättämään heidät rauhaan tai liittymään heihin, vaihtelevalla menestyksellä.



Stevenia voi helposti kuvailla feminiiniseksi hahmoksi, mutta se tuntuu binaariselta ja rajoittavalta. Steven on sekä feminiininen että maskuliinen hahmo samaan aikaan (tästä lisää myöhemmin), jossa yhdistyy terveellisen maskuliinisuuden parhaimmat puolet: väkivallatomuus, empatia, avoin tunteellisuus, rehellisyys ja toisten kunnioittaminen. Steven ei haaveile päivästä kun hän voittaa suuren vihollisen kun hän on tarpeeksi vahva: Steven treenaa, jotta hän voisi suojella muita jos uhka tulee heidän luoksensa. Steven kuuntelee muita. Steven koittaa auttaa muita ratkaisemaan tunteellisia ongelmiaan. Jopa sarjan alussa perinteiseltä kiusaaja-hahmolta vaikuttava Lars (Matthew Moy) on hänen kaverinsa, koska Stevenin on aivan liian kiltti jotta kukaan voisi oikeasti inhota häntä. Hän myös pelaa paljon videopelejä, harrastaa showpainia ja hänen lempisarjansa on angstinen ninja-anime. Kuten aiemmin sanoin, sarja ei tee hänestä täydellistä; vaikka Steven on avoin tunteidensa kanssa, on hänellä paha tapa välillä jäädä vatvomaan pahimpien ajatustensa kanssa ja toimia itsekkäästi, mutta hän yrittää parhaansa. Steven Universen molemmat ensijaiset mieshahmot, Steven ja Greg, kuvastavat tervettä maskuliinisuutta, joka on luonnollisesti vastakohta toksiselle maskuliinisuudelle. Steven on hieno roolimalli lapsikatsojille, sillä hänestä on helppo pitää (Steven on kirjoitetu erittäin hyvin ja hauskasti) ja hän antaa erilaisen mallin siitä, millainen mies- tai tässä tapauksessa varhaisteini- protagonisti voi olla.



Sanoinko jo että Steven itkee, paljon? Se on minulle tärkeää, sillä niin minäkin. 

2. Fuse with me- harmoniaa ja ymmärtämistä

Yksi Steven Universen uniikeimmista ja suosituimmista fantasia- ideoista on fuusion käyttö. Koska gemien fyysiset muodot ovat käytännössä vain heidän mielensä projektioita, voivat gemit yhdistyä toisiinsa fuusion kautta ja siten saada suuremman muodon ja sen mukana paljon lisää voimaa. Sinänsä tämä ei ole mitään uutta; "this is not even my final form" on meemi syystä, mutta Steven Universe yhdistää tämän fuusio/muodonmuutoksen hahmojen tunnemaailmaan, sekä tekee siitä myös osittain transgressiivisen elementin sarjassa. Kaksi merkittävää paljastusta sarjan 1. kauden puolella koskee juurikin fuusiota; Garnet on oikeasti kahden gemin, Rubyn (Charlyne Yi) ja Sapphiren (Erica Luttrell), fuusio, ja kotimaailmassaan tällaista kahden erilaisen gemin fuusiota pidetään harhaoppina ja kuvottavuutena. Fuusiot eivät myöskään ole vain muodonmuutoksia, vaan uusia persoonia; kun Pearl ja Amethyst yhdistyvät, on heidän fuusionsa Opal täysin oma hahmonsa. Fuusiot ovat joko vakaita, kuten Garnet, tai hyvin epävakaita konfliktoivien persoonallisuuksien takia, kuten Pearlin, Amethystin ja Garnetin yhteinen fuusio Alexandrite, joka usein hajoaa osiin nopeasti. Myös ihminen ja gem voi tehdä fuusion- Steven ja hänen paras ystävänsä/elämänsä rakkaus Connie (Grace Ralek) muodostavat yhdessä fuusion nimeltä Stevonnie (Amanda Joy Michalka).



Mutta merkittävin elementti on se, miten tätä fuusiota käytetään hahmojen pään sisäisten asioiden käsittelemiseen. Fuusio kuvastaa kahden gemin- tai kahden elävän olennon, kuten Stevonnie todistaa - henkistä harmoniaa ja yhteisymmärrystä. Tätä käytetään hienosti minun suosikkijaksossani Mindful Education (Kausi 4, jakso 4). Stevonnie  harjoittelee taistelua fuusiomuodossaan, mutta Connieta vaivaa jokin, jota hän ei saa sanotuksi, ja he eivät saa pidettyä itseään kasassa. Garnet, joka elää fuusiossa jatkuvasti, tietää mistä on kyse; jokin hiertaa heidän välillään. Connie kertoo Stevenille, että hän pelkää omia aistejaan, hyökätessään vahingossa toisen lapsen päälle koulussa, ja hän ei halua satuttaa ketään enään. Ajatukset ja ongelmat joita ei käsitellä, jäävät parveilemaan mieleen, ja niihin on helppo eksyä, ja tuntea itsensä yksinäiseksi. Samalla Garnet näyttää, miten Ruby ja Sapphire kärsivät välillä samasta ongelmasta. Connie ja Steven uskovat voivansa jatkaa, mutta kesken harjoitusten Steven romahtaa; häneen kohdistuva paine, äitinsä perintö ja väkivalta johon hänet on ajettu syö häntä sisältä, mutta hänen asemastaan johtuen hän ei ole uskaltanut avautua kenellekkään. Mindful Education käsittelee huolia, ahdistusta, traumoja, itseinhoa ja toisiin luottamista sulavasti fuusion tarjoaman välikäden kautta siten, että nämä vaikeat ja monille lapsille yleiset konseptit voi tuoda esiin sujuvasti- ja se teki tämän kaiken alle kymmenessä minuuttissa. 


I've got nothing to fear
I'm here
I'm here


Jep, jokainen Steven Universen jakso on noin kymmenen minuuttia pitkä. Steven Universea on kehuttu sen hahmodesignista, huumorista, loren laajuudesta ja inklusiivisuudesta, mutta mielestäni sarjan tehokkain työkalu on täydellinen, lähes virheetön kyky rytmittää ja tahdittaa jaksonsa. Jaksoissa ei ole B- juonia, tylsäkään jakso ei tunnu kestävän liian kauaa, halpa draama ollaan kitketty pois ja sarja käyttää musiikkia, fuusiota ja visuaalista tarinankerrontaa kiteyttääkseen tarpeellista ekspositiota ja kertoakseen hahmojen tunteista. Musiikki ja laulut ovat myös ehdottoman tärkeitä tässä; Mindful Educationin paras osuus (sydäntä raastavan lopputwistin ohella) on Garnetin ja Stevonnien laulama laulu Here Comes A Thought, joka käyttää laulun ja musiikin potentiaalia selittämään miltä ahdistus ja muut mieltä vaivaat asiat tuntuvat. Se antaa nuorille katsojille käytännössä sanastoa ja mahdollisuuden ymmärtää omia ongelmiaan, ja opettaa myös pukemaan niitä sanoiksi. Tämä jos jokin on ehkä Steven Universen tarjoamista lahjoista arvokkain.



Takaisin fuusioon. Fuusio ei ole vain yhteisymmärrystä, vaan tarvittaessa myös vielä syvempia tunteita kuvaava työkalu. Ruby ja Sapphire eivät ole yhdessä vain ollakseen Garnet, vaan Garnet on heidän välisen rakkauden ruumillistuma. Ruby ja Sapphire ovat syvästi rakastuneita toisiinsa, ja sarja ei piilottele tätä mitenkään, ja lasten tv-animaation puolella Ruby ja Sapphire lienevät ensimmäisiä avoimesti lesboja hahmoja, jotka menevät vielä naimisiinkin 5. kaudella! Fuusion on kuitenkin oltava harmoniassa jotta se voi toimia ja olla hyväksi molemmille osapuolille; Kun vihamielinen gem Jasper (Kimberly Brooks) yhdistyy häntä pelkäävän Lapis Lazulin (Jennifer Paz) kanssa, on heidän lopputuloksensa väkivaltainen ja rauhaton. Myöhemmin Jasper haluaa fuusioitua Lapisin kanssa uudestaan, mutta Lapis vain kärsi tässä suhteessa, eikä halua olla enään tekemisissä Jasperin kanssa, luoden selvän vertauskuvan väkivaltaisesta ja hyväksikäyttävästä suhteesta. Fuusio voisi olla vain tapa saada voimia taisteluita varten, mutta sen sijaan Steven Universe käyttää sitä tutkimaan hahmojensa henkisiä ulottuvuuksia ja selittämään auki vaikeita konsepteja.

Tahtoisin nyt mä sen
nähdä muutoksen
tuon jättinaisen ~~


3. Pearl, Disaster Lesbian - representaatiota kulmien kera


Kuten aiemmassa kappaleessa viittasin, Steven Universessa on LGBTQ+ - representaatiota huomattavasti enemmän kuin missään muussa lasten TV- sarjassa. Rubyn ja Sapphiren häät olivat 5. kaudella oikeastaan vain kulminaatio kaikelle sille mitä sarjassa aiemmin oli. Garnet on yksi esimerkki jo varhaisessa vaiheessa, mutta myös tapa jolla fuusiota esitetään sisältää koodattua seksuaalisuutta, Pearlin koittaessa sulkea Stevenin silmiä Garnetin ja Amethystin fuusiossa. Samoin tapa miten kotimaan Gemit suhtautuvat Garnetiin omaa homofobiaan liittyvää alatekstia. Stevenin fuusiot muiden kanssa ovat usein myös kaukana heteronormatiivisuudesta; Stevonnie sekä Stevenin ja Amethystin fuusio Smoky Quartz ovat muunsukupuolisia, ja heistä käytetään they/them-pronomineja. Jokainen gem sarjassa on koodattu/sukupuolitettu joko naiseksi tai muunsukupuoliseksi, joten väistämättä kaikki suhteet heidän välillään putoavat johonkin LGBTQ- spektrumilla. Yksi sulavimpia hetkiä tämän suhteen oli 5. kauden loppupuolella, kun uhmakkaat Garnet sekä Opal esittelevät fuusioitaan Diamondien edessä, ja yhtäkkiä taustalla yleisössä kaksi täysin nimetöntä ja tuntematonta gemiä fuusioituvat ja huutavat "Tiesin sen! Tiesin että en voi olla ainoa!". Se on pieni hetki, mutta siihen on ladattu niin paljon tunnetta ja merkityksiä, että minulta meni hetkeksi pasmat sekaisin.



Kuitenkin kaikkein parasta tässä on se, että Steven Universe antaa näiden hahmojen olla aivan yhtä sotkuisia kuin heteroparit muissa sarjoissa. Ruby ja Sapphire riitelevät ja sanovat asioita toisilleen joita pitää myöhemmin pyytää anteeksi, Peridot (Shelby Rabara) ei osaa vokalisoida tunteitaan määräilevää Lapista kohtaan ja aiemmin mainitsinkin Jasperin ja Lapisin myrkyllisestä suhteesta. Mutta yksi parhaimmista esimerkeistä on oman suosikkihahmoni Pearlin kohdalla. Pearl on, kuten eräs jakso häntä nimitti, repressoitunut nörtti. Hän on omistanut elämänsä Stevenin koulutukselle, ja tämä juontaa juurensa hänen suhteeseensa Stevenin äidin Rosen kanssa. Rose tarjosi Pearlille vapauden olla, noh, vapaa: Pearlit ovat perinteisesti kotimaassa Diamondien tahdottomia orjia. Rose vapautti Pearlin ja tarjosi hänelle paikan rinnallaan, ja Pearl rakastui syvästi Roseen, jumaloiden häntä ja uskoen paikkansa olevan ikuisesti hänen kanssaan, heti kun sota olisi ohitse. Mutta Rose rakasti myös Stevenin isää Gregiä, ja lopulta antoi elämänsä luodakseen Stevenin. Pearl taisteli hirvittävässä sodassa Rosen puolesta, ja hän on niin eksyksissä että hän jopa ikävöi näitä aikoja. Pearl omisti sitten elämänsä Stevenille, suojellen Rosen perintöä, viettäen aikansa ikuisen muiston kanssa rakkaasta, joka valitsi toisen. Vasta paljon myöhemmin Pearl hyväksyy sen, että Rose valitsi Gregin eikä häntä, vaikka eteenpäin kulkeminen on silti hänelle melkein mahdotonta. Pearl myöskin tekee virheitä, jotka juontavat hänen tarpeeseensa tuntea läheisyyttä. Pearlin tarina on todella sydäntäsärkevä, kompleksi ja Rosen osuus tässä tarinassa on myös monimutkaisempi ja tämä sarja on niin hyvin kirjoitettu aarghhh




Tässä kohtaa nostan myös esiin sarjan mielenkiintoisen twistin fantasia-scifi-sarjojen tematiikalle, joka on osittain sidottu myös näihin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä koskeviin teemoihin. Normaalisti tämän kaltaisten scifi- sarjojen perusrakenne on se, että tavallisista lähtökohdista kotosiin olevat protagonistit halajavat seikkailua tähdissä, paeten kotinsa ja arkensa yksitoikkoisuutta. Steven Universen hahmot eivät halua muuta kuin elää rauhallista, jopa tylsää elämää. Rebecca Sugar kutsui tätä käänteiseksi eskapismiksi, jossa fantastiset hahmot haluavat asua normaalia elämää ilman suuria seikkailuja. Ehkä juuri tämä tekee Stevenin ja Crystal Gemien tavoitteista niin tärkeitä; suurin osa ihmisistä haluaa elää turvassa ja rauhassa perheen ja lähimmäistensä kanssa, tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, rakastaa ketä haluavat ja vain olla...oma itsensä, ryppyineen ja naarmuineen. Tämän takia sarjan allakulkeva "maa on tuhoutumassa" juoni ei tunnu tylsältä tai geneeriseltä, koska myös me haluamme että Steven, Connie, Garnet, Pearl, Amethyst ja muut saavat olla rauhassa, että he voivat vain istua Beach Cityn hiekkarannalla syöden donitseja, ja heidän kamppailunsa on kaikkien niiden puolesta jotka haluavat tehdä samoin. Jotenkin näinä aikoina tuo idea tuntuu yhä voimakkaammalta ja samaistuttavammalta.




Lopuksi: Sitä Parempaa Lastenohjelmaa

Steven Universe omaa mielenkiintoisen paikan lastenohjelmien kaanonissa, ja on kiistellysti ehkä ensimmäinen esimerkki 2010-luvun moderneista lasten animaatiosarjoista, tehden tietä monille sarjoille jotka ovat myös omanneet vastaavanlaista representaatiota ja tunteiden käsittelyä. Mutta kukaan ei ole juurikaan pystynyt samaan kuin Steven Universe. Se ei perustu mihinkään nostalgiasarjaan kuten uudet Ankronikka- ja She-Ra- sarjat (molemmat ovat hyviä sarjoja) tai olemassaolevaan franchiseen (Kaikki Turtles- sarjat ja supersankarishow't). Se on oma juttunsa, uniikki tarina joka omaa ainutlaatuisen tunnelman ja identiteetin. Vaikka se referoi silloin tällöin joitan aikaisempia sarjoja, ovat ne joko niin nopeita tai hämäriä että vain hyvin spesifien sarjojen fanit voivat tajuta ne (Utena ja Neon Genesis Evangelion, näin esimerkiksi). Steven Universe on juoneltaan kompleksi ja täynnä käänteitä, mutta kun viestittelin ystäväni kanssa sarjasta, hän mainitsi että jotkut twisteistä olivat fanifoorumeilla keksitty jo aika päiviä sitten. Minä en lue mitään fanikeskusteluja, ja onneksi päätin hypätä sarjaan sokkona sisään, mutta jotkut katsojat ovat herkempiä pohtimaan käänteitä ja potentiaalisia paljastuksia etukäteen. Mikä minulle toimii kuitenkin jokaista käännettä - oli se kuinka arvattava tahansa - paremmin, on sarjan tunneälykkyys. Steven Universe on sarja tunteista ja mielen ongelmista; surusta, ilosta, pettymyksestä, pelosta, rakkaudesta, traumoista, PTSD:stä, masennuksesta, ahdistuksesta, toivosta ja kaiken tämän käsittelemisestä ystävien ja perheen avulla.



Ja juuri kaiken tämän takia, Steven Universe tekee minut surulliseksi. Aina kun katson jaksoa, oli kyse sitten jostain "pienestä" kuten Pearlin, Stevenin ja Amethystin yritksestä päästä rock-keikalle tai jostain suuresta kuten Rosen Stevenille jättämästä mahdottoman suuresta ja epäreilusta perinnöstä, hymyilin korvasta korvaan ja tunsin kaikkia tunteita....mutta tämä sarja ei ole tehty minulle, enkä sitä toivokkaan. Toivon vain, että olisin saanut lapsena nähdä ja kuulla samat asiat.  Minun lapsuuteni sarjat eivät omanneet puoltakaan tämän sarjan tunneälykkyydestä, empatiasta ja positiivista roolimalleista, puhumattakaan sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatiota. Nykyään näkee harva se viikko miten joku repii verkossa pelihousunsa (iso yllätys) milloin minkä syyn takia ("calarts", "epäkunnioittava adaptaatio", "forced wokeness") nykyisten lasten animaatioiden kohdalla, muistellen omia lapsuuden sarjojaan parempina. En sano että he ovat väärässä, kukin tuntee mitä tuntee, mutta omalla kohdallani olen jakso jakson jälkeen Steven Universea huomannut, että lapsuuteni sarjat kalpenevat tämän sarjan luovuuden, rohkeuden ja tunneälykkyyden rinnalla.  

Steven Universe pilasi lapsuuteni, ja olen erittäin kiitollinen tästä.  


Atte T


Ja nyt, listoja: 


PARHAAT HAHMOT: Pearl (disaster lesbian), Peridot (ihana sweat goblin) Garnet (I am their fury, I am their patience, I am their conversation), Steven (my sweet boi) ja Connie (StevenxConnie OTP) 

PARHAAT JAKSOT: Mindful Education (my emotions), Jail Break (point of no return minulle), Bismuth (sota on helvettiä), The Answer (mestarin taidonnäyte hyvässä ekspositiossa) ja Mr. Greg (Pearlin hahmokasvun huippukohta). 



I will fight for the place where I'm free!
To live together and exist as me!


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Atte Arvostaa: Väino I - Suomen Kuningas

Elikkäs juuh. Kiitos erinnäisten.....globaalien tekijöiden, on elokuvakalenteri tyhjentynyt maagisesti, joten tosiasia on kohdattava; elokuva-arvioita ei juurikaan tule näkymään tänä keväänä. Onneksi meillä on kuitenkin sarjakuvia. Vaikka Tampere Kuplii peruttiin, on silti kaupat ja nettisivut täynnä sarjakuvia jotka piti julkaista festareilla. Koitan arvioda niistä mahdollisimman monta seuraavien kuukausien aikana, joten jos olet tehnyt sarjakuvan viime aikoina, otan mielelläni vastaan arviointikappaleita!

Tässä ensimmäinen näistä uusista julkaisuista:


Väinö I - Suomen Kuningas



Tarina: 1918. Suomen tuore tasavalta on saavuttanut rauhan sisällissodan jälkeen. Tuore hallitus haluaa vahvistaa Suomen hallintoa, ja päättävät että Suomi tarvitsee kuninkaan. Tehtävään valitaan Hessenin maakreivi Fredrik Kaarle, mutta mitä mieltä hän on tästä kaikesta?



Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä sarjakuvast, olin heti innoissani; Suomen hypoteettinen monarkia on aina ollut mielenkiintoinen kohtalon oikku maamme historiassa, mutta en ollut ikinä jaksanut tutustua yksityiskohtiin tarkemmin, saatikka sitten potentiaalisen "Väinö I" elämään. Matti Niemisen ja Anssi Rauhalan  Väinö I - Suomen Kuningas on tarina tästä prosessista juurikin Fredrikin näkökulmasta, ja lopputuloksena on rauhallinen, komean näköinen ja mielenkiintoinen sarjakuva. En voi käyttää siitä terminä "viihdyttävä" koska se kuulostaa banaalilta; se muistutti osin minua elokuvista The Report ja Spotlight, sillä kuten niissä, Väinö I:ssä on hyvin suora ja pelkistetyn tyylikäs kerronta. Tämä ei ole todellakaan miinus, vaan sopii kirjan tunnelmaan ja varsinkin Fredrik Kaarlen omaan tunnetilaan kautta kirjan.



Väinö I saa hyvin kiinni Fredrik Kaarlen hahmosta, ja varsinkin tämän vaihtelevista tunteista kaiken tämän suhteen. Yllätys, epäusko ja kasvava into ovat sidottu Fredrik Kaarlen asemaan ja sijaintiin historiallisten tapahtumien sivussa; hän on saksalainen aatelinen I. maailmansodan loppuvaiheilla, kun hänen lankonsa Keisari Vilhelm III:en valta-asema on hajoamassa. Tämä on hänelle, linnanherralle sodan häviävällä puolella, mahdollisuus nostaa asemaansa ja taata jälkeläisilleen turvallinen tulevaisuus- toisaalta taas hän näkee niin Saksassa itävän monarkian vastaisuuden kuin nuoren Suomen hajanaisuuden. Draamaa tarinaan mahtuu, mutta se on pientä, ja tapahtuu kaukana Fredrikistä; hän ei ikinä astu jalallakaan Suomen maaperälle, Suomen suurlähettiläs Hjelt on välillä yhtä pihalla kuin Fredrik kaikesta ja lopulta kaikki hajoaa kasaan huomaamatta ja ilman suurta järkytystä. Väinö I tarinan kuvaaminen täysin Fredrikin näkökulmasta antaa teokselle eheän kokonaisuuden, korostaen tapahtumien epä-dramaattisuutta hienosti. Kaikki tämä vain tapahtui Fredrikille.



Tätä tukee Anssi Rauhalan kuvitus. Rauhalan tyyli on samaan aikaan maanläheinen ja aito, mutta siinä näkyy myös Rauhalan aiempien töiden ranskalais-belgialainen inoite, varsinkin eri hahmojen kasvojen kuvauksissa. Erityisesti nautin kuvakerronasta Fredrikin tavatessa Suomen silloisen "valtionhoitajan" Svinhufvudin, jossa hiljaista ja hieman arkaa Fredrikiä kontrastoidaan hauskasti innokkaaseen ja karhumaiseen "Ukko-Pekkaan", joka leikkaa sikarinkärjen poikki puukolla Fredrikin kummastellessa vieressä. Kuitenkin, vaikka teoksen harmaa värimaisema ja realistinen tyyli sopii hyvin kirjaan, on joissakin kohtaa taustat ja yksityiskohdat vähän turhankia pelkistettyjä, joka näyttää välillä tyylittelytä, välillä laiskuudelta.



Kirjan saatetekstissä Nieminen kommentoi, että hän pisti projektin alun perin jäihin siksi, että kuuli aiheesta olevan tekeillä elokuva. Tätä elokuvaa ei ikinä tehty, mikä on mielenkiintoista sinänsä; Suomella oli kerran melkein kuningas, hänen valintaansa liittyi paljon draamaa kotimaassa eri puolilla. Kuitenkin Fredrik itse on usein jäänyt vielä enemmän pimentoon hahmona. Väinö I kertoo hänestä tyylikkään viileästi, ilman tuhannen hahmon katalogia tai alati poukkoilevaa fokusta monarkistien ja anti-monarkistien välillä. Vaikka sellainenkin tarina olisi varmasti mielenkiintoinen omalla tavallaan, on Väinö I omaan mieleeni; pieni, intiimi ja lopulta hyvin antiklimaatinen tarina, jossa unelma syntyy ja kuolee aikakauden muutosten mukana, ja lopussa on vain paluu arkeen. Suurista asioista voi tehdä pieniät tarinoita, ja Väinö I onnistuu tässä hienosti. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa tästä sarjakuvasta koppi!

Atte T

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Atte Arvostaa: Onward

Kuinka näkyvä Dungeons & Dragonsin suosio oikeastaan on ollut 2010-luvulla? Monille jotka ovat niin sanotusti nörttiskenen inessä klassisen pöytäroolipelin uudistunut suosio on näkyvää, mutta kuinka hyvin tätä suosiota ollaan muutettu muihin tuottaviin muotoihin? Joissain animaatiosarjoissa on roolipeleihin liittyviä teemajaksoja, ja Stranger Things on tietysti oma lukunsa, mutta elokuviin ei ole vielä fantasiaroolipelien suosio heijastunut vahvasti.
Disney taitaa olla ensimmäisiä:


Onward



Tarina: Tarumaailma on aikoja sitten jättänyt taikuuden taaksensa, ja modernius on päivän sana. Nuori haltia Ian Lightfoot (Tom Holland) saa syntymäpäivänään lahjan edesmenneeltä isältään: muinaisen taikasauvan, sekä ohjeet loitsuun jolla isän voi tuoda takaisin yhden päivän ajaksi. Loitsu vaatii mystisen jalokiven- onneksi Ianin isoveli Barley (Chris Pratt) on asiantuntija sankarillisten seikkailujen saralla....



Mitä fantasia tarkoittaa? Genren kuvailussa se tarkoittaa hyvin spesifiä tyyliä, estetiikkaa ja maailmaa, jossa on fantastisia olentoja, taikuutta ja suuria kohtaloita. Mutta fantasia on myös kuvaileva termi unelmasta, suuresta halusta jonka toivoisi olevan totta. Molemmat termit ovat omiaan kuvaamaan Onwardia. Onward on ihastuttava elokuva, hauska fantasiaseikkailu jossa on roimasti sydäntä ja ennen kaikkea luovuuutta. Sen alku on hieman kömpelö ja hidas, mutta kun veljekset lähtevät tien päälle nousee elokuvan taso roimasti, ja finaali on ensiluokkainen. Minulle Dan Scanlonin aiempi Pixar- elokuva Monsters University ei toiminut kovinkaan hyvin, mutta tämä oli paljon enemmän minun makuuni. Toki, kuten olen moneen otteeseen sanonut, minä nyt katsoisin vaikka mitä jos siinä on haltioita ja taikomista, mutta tällä kertaa niiden mukana tulee myös oikeasti viihdyttävä elokuva!



Onward on elokuva perheestä, erityisesti kahdesta kovin erilaisesta veljeksestä. Ian on arka ja epäröivä sekä jalat maassaan pitävä introvertti, kun taas Barley on äänekäs, uhkarohkea ja roisi ekstrovertti. Heitä kuitenkin yhdistää isä, jota he molemmat ikävöivät- Barley ehti nähdä isän elossa, mutta Ian on kasvanut ilman isää. Pidin kuitenkin siitä, että Onward ei esitä heitä mitenkään hajonneina tai rikkoutuneina isän puuteen takia. Perheen äiti Laurel (Julia Louis-Dreyfuss) on aktiivinen osa tarinaa, ja kun pojat katoavat suurelle sankarimatkalleen, ei Laurel hidastele hetkeäkään, vaan lähtee pelastamaan lapsensa. Laurel olikin lopulta minulle yksi elokuvan parhaimmista osista; aktiivinen vanhempi, joka ei ole kuitenkaan tukahduttava vaan tukeva. Holland ja Pratt pelaavat hyvin yhteen veljeksinä (tämä on ehkä Prattein Chris Pratt- rooli sitten Lego Movie 2:en Rex Dangervestin), ja Dreyfussin Laurel on loistava soturi-äiti villapuserossa.



Onward on se elokuva, joka Bright halusi olla, ja se että molemmissa elokuvissa on muinainen taikasauva, moderni maailma fantasiahahmoilla ja kentauripoliiseja toi useinkin tämän heikomman elokuvan mieleen. Suurin ero Brightin ja Onwardin välillä on se, että Onward ei hutiloinut maailmanrakennusta. Elokuvan maailma ei ole maa-planeetalla, vaan täysin uniikki fantasiamaailma jossa on sattunut vain tapahtumaan moderniin maailmaan verrattavaa kehitystä. Tämä näkyy myös sen designissa; talot on tehty jättimäisiin sieniin, kerrostaloilla ja pilvenpiirtäjillä on rintavarustukset kuten linnoilla ja vanha seikkailijoiden taverna on uudelleenbrändätty teemaravintolaksi. Jopa Barleyn pelaama off-brand Dungeons & Dragons- pastissi Quests of Yore tuntuu kiinteältä osalta, sillä peli on juurrutettu heidän historiaansa. Yksi mitä pelkäsin Onwardin tekevän Barleyn kautta oli kuvata tämä teknologisesti kehittynyt maailma toissijaisena "kunniakkaaseen menneisyyteen", toistaen fantasian helmasyntiä ikävällä tavalla. Barleyn into menneisyyteen on kuitenkin viattomampaa peilausta hänen kiinnostuksestaan historiaan ja sen säilyttämiseen muistoissa, joka sekin on reflektio hänen lapsuutensa muistoihin isästään.


Kuten alussa kysyin, mikä on fantasian määritelmä? Kieron Gillenin ensisijainen fantasiasarjis Die käsittelee tätä seuraavasti; fantasia on maailma, joka täytetään tekijän fantasioilla. Tämä fantasia voi olla "olisipa taas vanhat ajat kun miehet oli miehiä ja rauta puhui", tai se voi olla "olisipa maailma joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen." Onwardin tapauksessa fantasiamaailma ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat vastaamassa fantasiaan "voisinpa tavata edesmenneen rakkaani, ja sanoa sen mitä olen halunnut sanoa tai tehdä sen mikä jäi tekemättä". Tämä on vahva fantasia, ja sellainen joka resonoi vahvasti ihmisten kanssa, varsinkin jos olet menettänyt perheenjäsenen. Ianilla on kokonainen lista asioista joita hän haluaa tehdä isänsä kanssa päivän aikana, ja ajan kuluessa hän poistaa epäolennaisimpia pois. Mitä sinä tekisit, jos voisit tuoda jonkun kuolleen takaisin? Mitä sanoisit hänelle, mitä haluaisit hänen tekevän kanssasi? Mitä olet valmis tekemään tämän fantasia eteen, ketä vastaan olet valmis taistelemaan? Onward ei käytä fantasiaa genrenä vain ollakseen osa ajankohtiasta trendiä, vaan se on juurrutettu hahmoihin ja heidän haluihinsa. 



Voisin mennä syvemmällekin, mutta sitten alkaisimme menemään juonipaljastusten ja suurempien tunteellisten hetkien analysointiin, ja sille on aikaa myöhemminkin. Onward omaa monia fantasiagenren klassisia elementtejä kuten pohjattomia kuiluja, satunnaisia vihamielisiä kohtaamisia, ansakäytäviä ja muinaisia kirouksia, mutta se tuntuu jotenkin silti uudelta ja hauskalta tavalta tehdä klassinen sankari-, kasvu- ja veljestarina. Onward ei varsinaisesti liikuta animaation mediumia eteenpäin kuten Klaus tai Into the Spider-Verse tai ole käänteentekevä lasten animaatiotarinoiden mittapuulla; se on perusvahvaa Pixarin osaamista, ja kuten me kaikki tiedämme, Pixarin perusvahva on erittäin luotettavaa. Onward on hauska fantasiatarina, joka on juurrutettu vahvoisiin tunteisiin ja vaikeisiin valintoihin, ja on ehdottomasti yksi parhaimmista puhtaista fantasia-elokuvista joita on tullut vuosikausiin- se ei vain nojaa vanhaan, vaan aktiivisesti käyttää fantasiaa siihen mihin se soveltuu parhaiten: unelmointiin.

Atte T 


keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Mediaväkivalta- abstraktia vai aitoa?

Olen sanonut monta kertaa, kuinka minun lempielokuvani kautta aikojen on Mad Max: Fury Road. Se on kaikin puolin täydellinen elokuva, ja varsinkin sen tekninen toteutustapa on ykkösluokkaista. Se on myös menneen vuosikymmenen paras toimintaelokuva, jossa ohjaaja George Miller todisti olevansa paremmassa terässä 70 vuoden iässä tämän suhteen kuin häntä puolta nuoremmat ohjaajat. Se on myös suhteellisen väkivaltainen elokuva. Se ei kuitenkaan ole yhtä väkivaltainen kuin tuore Birds of Prey, jossa luita rikotaan enemmän kuin keskiverrossa kasarileffassa. Mad Max: Fury Road, Birds of Prey, John Wick, Mission: Impossible, Iron Man, Raid, Dredd- kaikki elokuvia joista pidän todella paljon, ja joissa väkivalta on iso osa kokonaisuutta ja osan kohdalla jopa markkinointia. Me menemme katsomaan John Wick- elokuvia koska haluamme nähdä Keanu Reevesin harjoittamassa ultraväkivaltaa toinen toistaan oudompia gangstereita kohtaan.



Tänään haluan puhua väkivallasta, mediasta, abstraktista ja sen mahdollisuuksista ja vaaroista.


1. Väkivalta mediassa-keskustelu: tale as old as time


Kun puhutaan väkivaltaisesta mediasta ja sen vaikutuksista median kuluttajaan, ensimmäisenä monille tulee mieleen videopelit. Keskustelu videopeleistä ja väkivallasta on ollut kiinteä osa 2000-luvun pelikulttuuria, ja monet videopeliharrastajat menevät välittömästi puolustusasentoon tämän aiheen noustessa esiin. Pelien väkivaltaisuus on ollut puheenaihe melkein yhtä kauan kuin videopelit ovat olleet olemassa. En ihmettele miksi, varsinaisesti: peleissä pelaaja on se joka kontrolloi pelaajahahmoa vetämään liipaisimesta tai tekemään potkukombon tai repimän jonkun selkärangan irti. Linkki on olemassa, mutta lopulta kyse on aina individuaaleista kokemuksista. Kuitenkin, valinta väkivallasta pelin sisällä on pelin tekijällä, ei pelaajalla. Pelit harvoin antavat toisen vaihtoehdon- Call of Duty- peleissä ei ole mahdollisuutta diplomaattiseen ratkaisuun, kuten ei ole myöskään shakissa. Siinä suhteessa videopelit eivät eroa merkittävästi elokuvista, sarjakuvista tai muista visuaalisista medioista. Ne lähinnä jatkavat taiteessa hegemonisessa asemassa olevaa väkivallan kulttuuria. Ja tämä ei välttämättä ole paha asia, ainakaan pelkästään.

Press P to engage is politics 

Väkivaltaviihde, kuten myös siihen vahvasti usein liittyvä kauhugenre, on tapa kokea ja tutkia väkivaltaisia tunteita tai arveluttavia konsepteja turvallisessa tilassa. Kaikkein perinteisimmässä muodossaan väkivaltaviihteessä väkivalta tapahtuu jollekin joka ansaitsee sen. Rikolliset, väkivallan aiheuttajat, hirviöt ilman ihmisyyttä ja niin pois päin. Supersankarimediassa superrikolliset, terroristit ja rikolliset ovat uhka yhteiskunnan rauhalle, ja usein edustavat vielä tämän lisäksi jotain muuta: fasismia, korruptiota, rasismia tai sukupuolittunutta väkivaltaa. Kapteeni Amerikan lyödessä Hydran agentteja kilvellään naamaan kyse ei ole vain yksi yhteen individuaalien konfliktista, vaan näiden tahojen edustamien ideoiden konfliktista. Birds of Preyssa Black Mask ja hänen konnansa eivät ole vain tavallista värikkäämpiä gangstereita, vaan symbolisia tekijöitä naisia ja seksuaalivähemmistöjä vastaan kohdistuvasta väkivallasta ja vihasta. Kun Harley, Metsästäjätär, Black Canary ja kumppanit vetävät niitä turpaan, on mukana eräänlainen katarsiksen tunne. Katarsis [katharsis, puhdistuminen kreikaksi] kuvaa tunnetilaa, joka voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita ja laukaisemaan jänniteitä turvallisesti. Tässä tarkastelussa väkivaltaviihteellä on selkeästi paikkansa ja tarkoituksensa, tarjoten eräänlaisen turvallisen tilan käsitellä tunteita. Minulle tulee hyvä fiilis, kun ihmiset jotka ansaitsevat saada nyrkistä naamansa saavat nyrkin naamansa elokuvassa, ja ketään ei oikeasti sattunut. 

paitsi ehkä kameramiestä, johon törmättiin oikeasti tässä!

Tämän vastakohta on ajatus kultivaatiomallista. Media ei ole olemassa tyhjiössä, vaan muodostuu hallitsevan kulttuurin arvoista ja ajatuksista, ja media myös vaikuttaa meihin vahvasti. Katarsis on tästä yksi esimerkki- siinä suora vaikutus mediasta median kuluttajaan. Mutta entäs negatiivinen vaikutus? George Gerbnerin kehittämä kultivaatiomalli esittää, että medialla on niin iso vaikutus nyky-yhteiskunnassa, että sen vaikutus yhteiskunnan arvoihin ja ajatuksiin on pitkäaikainen ja kasautuva. Kun katsomme mediaa, jossa väkivalta on paras ratkaisu ongelmiin, alamme nähdä väkivaltaa parhaimpana ratkaisuna. Gerbner ei uskonut, että tämä tekee yhteiskuntaa sen väkivaltaisemmaksi kuin se valmiiksi on. Sen sijaan se tekee väkivallasta hyväksyttävämpää. Miksi me pelkäämme pimeitä kujia? Koska media on opettanut meidät pelkämään pimeitä kujia. Median massakulutus on kohottanut median kasvattajan rooliin, ja tällöin on hyvä alkaa tarkastelemaan väkivallan luonnetta.

2. Abstraktin voima


Keneen väkivalta fiktiossa kohdistuu? Örkkeihin, terroristeihin, rikollisiin, superrikollisiin, demoneihin, alieneihin, kasvottomiin rivimiehiin, pahoihin ihmisiin. Mediaväkivalta on moninaista ja sen kohteet ovat myöskin monenlaisia. Niillä on kuitenkin aina yksi yhteinen tekijä: ne eivät ole aitoja. Toki gangstereita ja terroristeja on olemassa, mutta yleisesti väkivaltaviihde ei kuvasta väkivaltaa oikeita, eläviä ihmisiä kohtaan. Väkivallan kohteet ovat abstrakteja, todellisuutta jäljitteleviä ideoita. Videopeleissä et ammu oikeita ihmisiä, ammut spritejä, abstrakteja kuvia todellisuudesta. Abstrakti antaa mahdollisuuden käyttää väkivaltaa johonkin laajempaan kokonaisuuteen yksilön sijaan. Otetaan esimerkiksi Iron Man- elokuvat. Rautamiehen toistuvat viholliset ovat niin elokuvissa kuin sarjakuvissa 2000-luvulla terroristit. Ensimmäisessä Iron Man- elokuvassa Rautamies lentää Afganistaniin, jossa Stark-yhtiöiden aseet ovat päätyneet terroristien käsiin. Nämä terroristit eivät ole Al Qaida tai ISIS, vaan Kymmenen Sormusta, fiktiivinen terroristijärjestö, joka ei ole sidottu yhteen maahan tai uskontoon. Rautamies ei siis tapa Al Qaidan jäseniä, vaan abstrakteja terroristeja kohtaan. Sama pätee muuten myös Kapteeni Amerikkaan- MCU:n Hydra ei ole natsit, vaan abstrakti idea fasistisesta valtajärjestelmästä. Abstraktia vahvistaa usein joku visuaalinen idea, joka erottaa ne jostain inhimillisestä- peitetyt kasvot, hirviömäinen olemus tai ihonvä- hupsista saatana

choosing acceptable targets


Abstraktin isoin ongelma on se, että vain todella abstraktit olennot kuten lentävät spagettihirviöt ovat kokonaan irrotettuja todellisuudesta. Medialla on tapa yhdistää attribuutteja ja tunnisteita abstrakteihin, ja tämä ei ole useimmiten jotain jota tehdään tietoisen pahantahtoisesti. Tämä tunnetaan nimellä koodaus. Fantasia ja scifi on usein hyviä koodaamaan pahiksiaan- Taru Sormusten Herrasta- elokuvien pahat ihmiset tulevat usein etelästä, sotanorsujen selässä turbaanit päässään. Heidät on koodattu vahvasti muistuttamaan lähi- ja kaukoidän kulttuureja. John Wickissa meille ei tarvitse kertoa että Iosef on venäläinen gangsteri, hänen aksenttinsa, vaatetuksensa ja habituksensa on koodattu kertomaan se meille. Palatakseni takaisin Iron Manin esimerkkiin abstrakteista terroristeista, vaikka Kymmenen Sormusta on moneen kertaan todettu olevan "vähän kaikkialta" kotoisin oleva järjestö, eikä kukaan osoita minkäänlaista vakaumusta uskontoa kohtaan, on jokainen terroristi koodattu monellakin tavalla osaksi länsimaisen median ideaa terroristista; ruskea iho, vieras kieli, vaatetus ja luolissa sijaitsevat piilopaikat. Iron Manissa terroristin abstrakti idea on yhtälainen etnisyyden kanssa. Ja Iron Man ei ole ainoa joka omaa tämän abstraktin idean terroristeista, ja yhtäkkiä väkivalta terroristeja kohtaan on vahvasti koodattua.



Aseväkivalta on oma lukunsa. Aina western- leffojen supersuosiosta lähtien on positio "hyvä tyyppi aseen kanssa" tehnyt ihmeitä aseiden profiilille mediassa, vaikkakin viimeisen 20 vuoden aikana on niiden profiili syystäkin pudonnut aseväkivallan näkyvyyden ja määrän noustessa sietämättömiin lukemiin. Kuitenkin, on pyssysankarit yhä erittäin yleinen malli elokuvasankarille. Se ei ehkä ole enään niin suosittu kuin ennen, mutta toisaalta John Wick- elokuvat ovat olleet erittäin suosittuja esimerkkejä juuri tästä viime vuosina. Minä pidän John Wickeistä paljon, sanotaan se heti kärkeen. Varsinkin sarjan ensimmäinen osa on mielestäni hieno esimerkki siitä miten mediaväkivaltaa voi käyttää katarsiksen ja hahmon tunteiden esittämisen välikappaleena. John Wick Chapter 2 ja John Wick Chapter 3: Parabellum (joista myös pidän) omaavat kuitenkin kohtia, joissa aseväkivallan esittäminen kehittyy asefetisoinnin puolelle. On vaikeaa katsoa "sommelieerin" esittelevän AR-15- kivääriä kuin vuosikertaviiniä, kun ensimmäinen asia joka tuosta aseesta tulee mieleen on kouluampumiset. Parabellum kärsii myös samasta abstraktin ongelmasta kuin Iron Man, jossa John Wick ja Sofia kuluttavat 10 minuuttia kasvottomien marokolaisten ampumiseen. John Wick onnistuu tasapainottamana tätä väkivaltaa kuitenkin Wickin ajopuumaiseen tilanteeseen, jossa hän koittaa päästä pois väkivallasta väkivallan kautta, ajautuen vain pahempiin ongelmiin sen takia.  



3. What is the point of this thing


Mikään mediaväkivalta joka omaa jossakin määrin inhimillisiä kohteita ei siis ole täysin erotettu todellisuudesta, oli kohde sitten geneerisen abstrakti tai ei. "Kehen väkivalta kohdistuu" on aina ollut iso kysymys mediaväkivallan kohdalla. Naisten ja naisoletettujen osuus mediaväkivallan kohteina on todella suuri, kuten on myös rodullistettujen ihmisten ja seksuaalivähemmistöjen. Mediaväkivalta on esillä kaikkialla- televisiossa, sarjakuvissa, kirjoissa, elokuvateattereissa ja internetissä. Julkisen tilan käsitteen laajentuessa alati, on myös median näkyvyys kasvanut mahdottoman paljon. Samoin väkivallan hyväksymisen kynnys on madaltunut paljon. Palaan taas Iron Maniin, mutta viime kuussa Disney ilmoitti, että LGBT- teemainen tv-sarja Love, Simon ei tulisi heidän suoratoistopalveelunsa, sillä sitä ei katsottu "perheystävälliseksi"- mutta Iron Man saa täysin vapaasti olla sielä, kuten myös kaikki 2205 kautta Simpsonit- tv-sarjaa, jossa perheväkivalta on toistuva huumorin lähde. Olemmeko me turtuneet väkivallalle, koska näemme sitä mediassa niin paljon? Joskus minusta tuntuu siltä. Minä pidän väkivaltaviihteestä ja myös elokuvista, jotka tekevät väkivallasta aitoa ei-nautittavaa yhtä lailla. 



Tämä teksti syntyi osittain kiistelyn lopputuloksena. Aiheena oli taulu, joka kuvasti vahvasti sukupuolitettua (tai ainakin oletetun sukupuolista) väkivaltaa miehiä kohtaan abstraktin kautta. Verkon välityksellä käytävät keskustelut ovat harvoin rakentavia (ja tässäkin mentiin lujaa whataboutismin puolelle), mutta usein vain verkon välityksellä voin itse käydä keskusteluja, koska naamatusten en usein uskalla väittää vastaan, päädyn hymisemään jotain myötäilevää toisten mielipiteitä kohtaan. Kuitenkin, tämän aikana aloin miettimään sitä, miten me suhtaudumme väkivaltaan. Onko kaikki väkivaltaan vihjaileva kuvasto aina mainos väkivallan puolesta? Mainostaako tämä sarjakuvan kansi väkivaltaan miehiä kohtaan? Pitääkö väkivallan olla tasa-arvoista, tai onko se edes mahdollista? Minulla on ystäviä jotka inhoavat kaikkea väkivaltaviihdettä, ja näkevät sen aktiivisesti haittaa tekevänä asiana. Yllyttääkö tämä taulu väkivaltaan abstraktia kohtaan? Yllyttääkö kaikki mediaväkivalta väkivaltaan abstraktin kautta? Yksi argumentti oli, että kyseisen taulun julkinen sijainti (semi-julkisen laitoksen seinä) tekee siitä ongelmallisen. Mutta mikä on "julkinen tila" nykymaailmassa? Me elämme alati julkisessa tilassa verkon välityksellä. Oma tulkintani taulusta oli lähinnä se, että sen väkivalta ja idea kohteesta oli aivan liian abstraktia ja satiirin omaista, että se olisi sama asia kuin esimerkiksi tämä X-Men: Apocalypsen mainosjuliste:


Mediaväkivalta ei ole ikinä erotettu kokonaan todellisuudesta. Tänä päivänä katson pelokkaana tilannetta, jossa pelko coronaviruksen leviämisestä on yhditymässä median luomaan kauhukuvaan "uudesta kansainvaelluksesta" turvapaikanhakijoiden toimesta, ja miten oma turtumisemme väkivaltaan on johtanut jo nyt sanoinkuvaamattomiin tilanteisiin. En voi sanoa mitenkään tosissani, että mediaväkivalta on täysin pahasta, sillä pidän paljon toimintaelokuvista ja väkivaltaisista elokuvista että se olisi tekopyhyyttä minun osaltani. Mikä on sitten tämän kaiken pointti? Ehkä se, että mediaväkivalta on olennainen osa meidän kulttuuriamme, ja sen tarkastelu kriittisestä näkökulmasta jokaisessa tapauksessa on tarpeen. On helppo reagoida vatsanpohjasta silloin, kun väkivaltafantasia kohdistuu sinua ja sinun abstraktiasi kohtaan, mutta mitä minä pyydän on että tarkastelet enemmän sitä, kehen väkivalta kohdistuu kuluttamassasi mediassa, ja miettiä miksi tämä on OK, ja toinen ei ole?

Atte T


PS. Keskustelussa nousi esiin myös "punching nazies" argumentti. Koska en saanut sitä fiksusti sisällytettyä tekstiini mukaan, vastaan siihen tässä:

Natsien lyöminen: OK. Natsit haluavat hävittää minun kaltaiseni ihmiset ja monet ystäväni Suomesta ja koko maailmasta, ja jos sen voi estää lyömällä niin se on vain ja ainoastaan OK. 






keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Atte Arvostaa: Color Out Of Space

Tarinatuokio!

Richard Stanley ohjasi ja käsikirjoitti scifi-kauhu-kulttiklassikon Hardware vuonna 1990, ja seurasi tätä Dust Devil- kauhuleffalla, jonka eteeristä tunnelmaa pidettiin sen suurimpana vahvuutena. Stanley sai näiden jälkeen ison mahdollisuuden: ohjata ja kässäröidä adaptaatio The Island of Doctor Moreau'sta, pääosissa Val Kilmer ja Marlon Brando (kyllä). The Island of Dr. Moreau'sta kertoo kaiken se, että siitä on tehty paljon myöhemmin dokumenttielokuva Lost Soul: The Doomed Journey of Richard Stanley's The Island of Dr. Moreau. Legendaarisen kamalan tuotannon aikana New Line Cinema erotti Stanleyn, ja John Frankenheimer viimeisteli hänen työnsä, lopputuloksen ollessa aikamoinen kalkkuna. Stanleyn ura oli pysähtyä siihen, ja 2000-luvulla hän teki lähinnä dokumentteja ja lyhytfilmejä.

24 vuoden tauon jälkeen, on Stanley tehnyt paluun kokoillan elokuvien pariin, mukanaan Spectrevision, Nicolas Cage ja H.P. Lovecraft.



Color Out Of Space



Tarina: Gardnerien perhe on muuttanut pois kaupungin melskeestä maalle, kauniiseen Arkhamin piirikuntaan. Isä Nathan (Nicolas Cage) kasvattaa alpakoita, äiti Theresa (Joely Richardson) on toipumassa rintasyövästä ja koittaa keskittyä työhönsä ja heidän lapsensa ovat toimettomia. Eräänä yönä meteoriitti syöksyy keskelle heidän pihaansa, huokuen outoa väriä, jollaista ei maan päällä olla ennen nähty....



Kauhukirjailija H.P. Lovecraftin teosten adaptointi elokuviksi on ollut lähinnä kokoelma kohtalaisia epäonnistumisia. Monet ovat inspiroituneet hänen töistään (Stephen King, Ridley Scott, John Carpenter- lista jatkuu) ja ovat tuoneet omien teostensa kautta hänen visioitaan esiin. Lovecraftin tyyli- kosminen kauhu - ei myöskään ole se helpoin kauhun alatyyppi tuoda valkokankaalle kunnolla. Richard Stanley on kuitenkin onnistunut molemmissa; tämä on ehdottomasti paras adaptaatio Lovecraftin kirjoituksista, huokuen alkuperäisen tarinan kosmista hirvittävyyttä ja tuoden kirjailijan painajaismaiset visiot eloon kammottavalla tavalla. Monet Lovecraft- fanit näkevät tämän kehun samalla tavalla kuin videopelifanit, kun joku sanoo "tämän olevan paras tähän mennessä"- ei kovin iso saavutus. Mutta tällä kertaa voin vakuuttaa teille, että puhumme bonafide-vannon kautta kiven ja kannon- loistavasta elokuvasta. Jos Stanley olisi voinut puskea tällaisia elokuvia pihalle 26 vuoden ajan, olemme todellakin menettäneet paljon. 



Nicolas Cage on maailman eniten mielipiteitä jakava näyttelijä, joka samalla on mielestäni myös yhä maailman parhaimpia alallaan. Monet nauravat hänen yliampuvuudelleen, mutta kukaan ei pysty samaan kuin hän. Color Out Of Spacen kautta kävi ilmi, että Cage on täydellinen astia Lovecraftin tyylille. Cagen muutos elokuvan aikana on tehty hienosti, ja Cage myy sen katsojalle täysin. Alussa Nathan Gardner on vain hieman honkkeli perheenisä, täynnä vanhaa kunnon isä-energiaa ja intoa alpakkojen kasvatusta kohtaan. Kosmisen ulkopuolisen entiteetin tuoma muutos kuitenkin vaikuttaa myös Nathaniin, ja tämän muutoksen voi aluksi pistää stressin ja huolen piikkiin, kunnes on jo liian myöhäistä. Ironiset Cage- fanit saavat Full HD Cage-kokemuksensa tämän turhautuessa auton sisällä tai paiskoessa syömäkelvottomia supervihanneksia roskiin kuin koristähti, ja ne jotka oikeasti arvostavat Cagea näyttelijänä voivat ihastella, miten Cage onnistuu hetki hetkeltä muuttamaan Nathan Gardneria katsojan silmissä. Lovecraftin kauhu vaatii näyttelijältä kykyä kuvastaa tunteita asioille, joille ei ole selitystä, ja Cage hoitaa tämän erinomaisesti.



Muut Gardnerit eivät jää myöskään Cagen jalkoihin, ja eritoten Joely Richardson ja Gardnerien vanhinta lasta Laviniaa näyttelevä Madeleine Arthur tuovat hyvin esiin saman kauhun tunteen sen edessä, mitä ei voi ymmärtää. Richardson ja Arthur myöskin tuovat esiin ehkä parhaiten Cagen lisäksi sen, mitä väri avaruudesta heille tekee; se muuttaa heitä, mutta muutos ei ole kehitystä. Alussa Lavinia kokee elämänsä olevan paikallaan- hänelle muutto maalle ei ollut mahdollisuus jatkaa, vaan merkki pysähtymisestä. Sama stagnaatio näkyy myös Theresasta, joka kokee muuttuvansa äidikseen- henkilöksi, joka hän ei halua olla- ja Nathanissa, joka nuorena vannoi ettei ikinä asuisi isänsä talossa. Väri ei niinkään tee heistä erilaisia, kun vain syventää heitä itseensä, imien elämän pois. Theresa keskittyy enemmän työhönsä ja nuorimmaiseen lapseensa Jackiin (Julian Hilliard), Cage alkaa muistuttaa isäänsä ja Lavinian okkultistiset taipumukset muuttuvat kevyestä wiccailusta astetta rajummaksi menoksi. Color Out Of Spacen toinen nimellinen päähenkilö on hydrologi ja maanmittari Ward Phillips (Elliot Knight) (jota voi verrata alkuperäisteoksen Ammi Pierceen), joka koittaa parhaansa mukaan selvittää mitä oikein on tapahtumassa. Hän on alkuperäisen tarinan kertojahahmo, mutta nyt hän on enemmän aktiivinen osa kokonaisuutta, ja tervetullut lisä tarinaan.



Lovecraftin tyylille kirjoittajana oli ominaista asioiden epämääräinen kuvailu. Se tekee samalla hänen kauhustaan tehokasta, mutta osittain hänen proosastaan toistavaa; raja tulee vastaan siinäkin, kuinka monta kertaa "jokin on niin kauheaa ettei sitä voi sanoiksi laittaa". Tämä on ongelma, joka jokaisen Lovecraftia adaptoivan pitää ratkaista. Onnekseni voin sanoa, että Stanley onnistui tässäkin erittäin hyvin. Eritoten hänen ratkaisunsa elokuvan nimessä olevan konseptin suhteen on ovela. Väri Avaruudessa kuvailee värin olevan vain spektrumin ulkopuolella. Saksalainen adaptaatio vuodelta 2010 nimeltään Die Färbe ratkaisi tämän kuvaamalla elokuvan mustavalkoisena, lukuunottamatta tietysti väriä. Stanleyn ratkaisu oli käyttää magentaa; väriä jolla ei ole omaa aaltopituutta. Color Out Spacen värimaailma on magentan sävyinen uni, jossa hiljalleen Gardnerien maatila muuttaa muotoaan. Elokuva tekee tämän sulavasti; taustalla oleva puu onkin muuttunut kohtauksien välissä sinivioletiksi, oudot punaiset kukat ovat levinneet pihalle ja puiden pinta vääristyy. Myöskään kehollista kauhua ei olla unohdettu, ja vähän väliä sain vääntelehtia penkissäni sen edessä, mitä Stanleyn ja Lovecraftin kollektiivisesta alitajunnasta siirtyi valkokankaalle.



Olen oikeasti hieman hämilläni siitä, kuinka hyvä elokuva Color Out Of Space oli. Siinä ei juuri ollut tyhjäkäyntiä tai tylsää hetkeä, Stanley tekee hyvää työtä tehdessään Lovecraftin normaalisti hajuttomista ja mauttomista hahmoista aitoja, ja sitten tekee heille hirvittäviä asioita upeiden erikoisefektien saattelemana. Myös musiikki toimii: Colin Stetsonin soundtrack on todella hyvin sovitettu äänimiksauksen kanssa, viheltävien äänien ollessa osa elokuvaa tai irrallinen siitä, riippuen kohtauksesta. Kosminen kauhu usein kuvastaa jotain hirvittävää totuutta tai psykologista tilaa toismaallisten visioiden kautta (Annihilation lienee paras esimerkki viime vuosilta), ja Color Out Of Space onkin elokuva, jossa värin aiheuttama stagnaatio ei ole vain luonnossa, vaan myös ihmisten kykenemättömyydessä muuttua, vaikka ehkä haluaisivatkin tehdä niin. Color Out Of Space on todiste niin ohjajaa Richard Stanleyn taidosta ja hieno comeback takaisin Hollywoodiin kuin myös siitä, että Lovecraftin tekstin voi siirtää nykyaikaan ja se toimii yhä. Stanley on ilmoittanut työstävänsä käsikirjoistusta Dunwichin hirviö- tarinasta. Jos laatu on tällaista, saamme varmasti nauttia Stanleyn visioista valkokankaalla vielä tulevaisuudessakin.



Atte T  

  
PS. Se, että tarinan sankari on afroamerikkalainen mies saa varmasti superrasisti H.P'n pyörimään haudassaan, ja minä nautin tästä.